Kun piispa-vanhus yksinkertaisen illallisen syötyään asettui levolle ja uni kauan pakeni hänen silmiään, joutui hänen mieleensä äkkiä kiirastuli. Kuinka hän olikin aina käsittänyt sen puustavillisesti ja kaavamaisesti! Mutta tämähän oli juuri kiirastulta, jossa pala palalta kulutettiin hänestä se elämän tartuttama kuona, joka peitti häneltä oman puhtaan ja alkuperäisen itsensä — ja samalla Jumalan. Ja nyt saattoi hän siunata näitä yksinäisyytensä raskaita hetkiä, jotka hiljalleen puhdistivat häntä ja askel askeleelta palauttivat häntä alkuperäänsä: Jumalaan.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli laannut satamasta, ja kun luostarin kellokastarista kuuluivat tertian sävelet, pilkisti aurinko piispan huoneeseen. Tuntien itsensä tavallista virkeämmäksi kietoi hän kaapun päälleen ja lähti poukaman ympäri kiertävää polkua astelemaan luostarin kirkkoon, missä hän nöyrästi munkkien joukossa suoritti aamuhartautensa.

Mutta sateisia iltoja ja myrskyisiä päiviä seurasi vielä monta, jolloin piispa-vanhus käyskeli yksinäisessä huoneessaan ja teki tiliä elämästään. Vasta puolentoista vuoden päästä sai hän tilinsä päätökseen. Eräänä kirkkaana maaliskuun aamuna, juuri kun luostarin kellot soivat matutinaan, päätti hän viittä vaille satavuotisen vaelluksensa. Ja kun vanha palvelijatar primasoiton aikana astui hänen makuuhuoneeseensa, näki hän hänen kasvonsa onnellisen hymyn kirkastamina kuin olisi hän viimeksi kuiskannut: "Minä olen löytänyt itseni ja palaan Jumalaan."

(Kyösti Vilkuna).

KRISTER-HERRAN VERKALASTI.

Viipurin linnan vanha päällikkö, Krister Niilonpoika Vaasa, oli äkänen ja sydämmikkö ukko. Hän oli tarmokas mies ja voimakas maaherra, ylhäistä sukua ja arvoltaan korkea, mutta luonteeltaan oli hän niin ankara ja äreä, että häntä enemmän pelättiin kuin kunnioitettiin. Kolmattakymmentä vuotta oli hän jo Karjalan linnassa isännöinyt koko Itä-Suomen käskynhaltijana, mutta eipä muistanut kukaan linnan väestä eikä kaupungin asukkaista tavanneensa ukkoa iloisena tai edes tyyneellä tuulella, — aina hän oli kärtyinen ja vihainen, puheissaan kiivas ja käytökseltään tyly. Kaupungin porvarit tosin arvailivat, että mahtoi ukko sentään kaikessa hiljaisuudessa joskus olla itsekseen hyvilläänkin, kun oli saanut merellä kaapatuksi jonkun luvattoman lastin tai kiskaistuksi maakunnasta uuden veron, mutta sitä hän ei kenellekään osoittanut, ei edes omalle perheelleen, jota hän kohteli yhtä ankarasti kuin kaikkia muita.

Ukko Krister ei näet ollut ainoastaan äkänen vanha herra, vaan sen lisäksi perin ahnas ja itara, tarkka ruunun puolesta, mutta vielä tarkempi omastaan. Hänen saituudestaan kulki sen ajan Viipurissa — salaa tietysti — paljo kaskuja. Niin oli hän kerrankin ottanut periäkseen Räävelistä Viipurin Karjaportin luostarille lahjoitettuja testamenttivaroja, joita piti olla melkoiset määrät, vaan kun hän sitten laski pois kulunkinsa ja vaivanpalkkionsa, jäikin jälelle luostarille vain kolme hopealusikkaa ja vanha tinakannu, — ja siitä eivät harmaat veljet häntä paljo siunanneet. Viipurin porvariston ja raadin hän kerran sai urakalla hankkimaan linnaan koko talven muonat, mutta kun maksun aika tuli, kuittasi hän koko jutun — eräällä kuninkaallisella kauppalupakirjalla, jonka kaupunki oikeastaan jo muutamia vuosia sitten oli saanut. Talonpojat eivät uskaltaneet nureksia hänen määräämistään veroista, sillä kun he kerran niistä olivat tehneet Krister-herraa vastaan valituksen kuninkaalle, kiskoi ukko heiltä siitä rangaistukseksi — uuden veron, aivan ylimääräisen. Hän ymmärsi näin ollen itse, ettei häntä juuri rakastettu, mutta siitä hän ei välittänyt, kunhan häntä toteltiin ja hänelle — maksettiin.

Niin murjotti ukko kesät talvet synkässä kivilinnassaan ja aina oli hänellä jotakin syytä olla äreä.

Mutta eräänä kesäpäivänä — se oli vuonna 1437 — oli Krister Niilonpoika tavallista vihaisempi. Linnan suuressa asehuoneessa kulkea kääpitti hän käppyrässä — hänen selkänsä oli näet jo vanhuuttaan koukussa — ja takoi rautaista miekanhuotraansa kivilattiaan, niin että holvit kaikuivat, ja hänen pienet, tihruiset silmänsä verestivät kiukusta. Hän torui nyt alipäällikköään, linnanvouti Antero Stoolpannaa, joka kalpeana seisoi hänen edessään, ja huusi tälle: