— Niin kuuluu ukko uhanneen, ja hän on sydämmikkö, huoahti raatimies
Erik Varg, jolla oli Vinken kanssa selvittämättömiä asioita.
— Sinne lahoo mies! — —
Mutta porvarit eivät nytkään arvanneet oikein. Vanha Krister-herra oli pitkän kiukkunsa aikana miettinyt toisenlaisen kostotuuman, laajemman ja tehokkaamman ja juuri Viipurin porvareille pirullisemman. Hän oli hänkin päättänyt hankkia asialleen oikeuden varjon ja ennen kaikkea tahtoi hän voittaa takaisin tuon puolen verkalastin hinnan, joka vielä hänen sappeaan kuohutti. Hän päätti hänkin vedota tuomioistuimeen.
Ja niin sai Viipurin kaupungin pormestari ja raati eräänä syyspäivänä linnanherralta lyhyen ja virallisen käskyn ottaa tutkittavakseen ja tuomittavakseen rääveliläisen porvarin Olavi Vinken "epärehellisen menettelyn". Ja Krister Niilonpoika lähetti samalla vangitun porvarin heidän vastuullaan tutkinnon ajaksi raatihuoneelle säilytettäväksi. Ja sanantuoja tiesi kertoa, että nyt oli Risto-ukko ainakin kerran myhäillyt.
Sillä hän tiesi saattaneensa pormestarin ja raadin mitä kiusallisimpaan välikäteen. He olivat hänen vahingolleen ilkkuneet, — nyt tuomitkoot tai vapauttakoot!
Porvaristo ja raati kokoontui perin vakavana ja huolestuneena Viipurin kivistä rakennetulle raatihuoneelle neuvottelemaan. Se oli todellakin joutunut pahempaan kuin pulaan. Asianhan tunsivat kaikki ja raati tutki sitä vieläkin pitkällisesti ja juhlallisesti. Ja jokainen oli selvillä, minkä tuomion hän olisi tahtonut antaa. Mutta meneppäs tuomitsemaan vastoin Krister-herran tahtoa! Ja sitäpaitsi: Vinke oli tehnyt sopimuksen linnanherran kanssa, tunnusti itse luvanneensa ukolle puolen verkalastia, vaan olikin sitten menetellyt sitä sopimusta vastaan, — ukolla oli todella oikeudenkin varjoa puolellaan.
Raati neuvotteli pitkään ja perusteellisesti suljettujen ovien takana, pyöritti asiaa joka puolelta, mutta se oli aina vain kovin kiusallinen juttu.
— Syytönhän mies on, lasti oli hänen omansa, meidän pitäisi tuomita vapaaksi. — Niin puhui Eerikki Varg, raatimies, joka oli Vinken kanssa asioissa.
— Mutta me emme voi, tuskaili pormestari Martti Degen, jonka sydäntä enin kirveli, koska Vinke oli hänen vanha hyvä ystävänsä.
— Emme uskalla, sanokaamme se suoraan, huomautti nuoremmista porvareista joku.