— Paetkoon, jos pääsee, onnekseen menköön. Vaan meidän täytyy nyt antaa tuomio.
Ja silloin se annettiin. Viipurin pormestari ja raati havaitsi Olavi Vinken syylliseksi ja tuomitsi hänet maksamaan linnan päällikölle, jalosukuiselle Krister Niilonpojalle, puolen verkalastin hinnan, niinkuin heidän kesken sovittu oli, eli 2000 Riian markkaa, joksi se hinta arvattiin. Päätöksestä annettiin tieto Krister-herralle ja vangittu rääveliläinen lähetettiin takaisin linnaan.
Apealla mielellä porvaristo hajaantui. Mutta yhden ja toisen mielessä kyti kumminkin salainen toivo, että vanki toki pääsisi karkaamaan, he tiesivät, että auttajista ei ollut puutetta. Ja se heitä hiukan lohdutti. — —
Mutta hullusti kävi.
Viikon, parin perästä oli Viipurin porvaristo taas koolla raatihuoneella ja piti siellä pitkiä ja alakuloisia neuvotteluita. Sillä hullusti oli taas käynyt.
Vangittu rääveliläinen Olavi Vinke oli tosin päässyt karkaamaan linnasta ja se uutinen oli päiväksi, pariksi ilolla täyttänyt porvarien mielet. Mitä apua hän lie saanutkin, siitä ei mitään puhuttu, vaan valmiiksi varustettua köyttä myöten oli hän eräänä syysyönä hinautunut linnan muurilta alas veteen ja uinut maihin ja taas oli apulaisia ollut häntä suojaan saattamassa. Hätääntyneenä oli mies silloin rientänyt Karjaportin luostariin, sieltä ensimäisen turvapaikan löytääkseen, ja hän oli luullut vihityn luostarin pyhässä suojassa olevansa varmassa turvapaikassa mahtavan maaherrankin vihoja vastaan. Niin olivat luulleet muutkin. Mutta Krister-herran kiukulla ei ollut rajoja eikä hänen mahtisanallaankaan. Taas oli hänellä, vangin karattua, ollut sydän kiukusta haleta, ja kuultuaan miehen piilevän luostarissa, vaati hän sieltä heti vankiaan tiukasti takaisin, muuten uhkasi tulla aseväellä ottamaan. Eipä olisi luostarin päällikkö eivätkä hurskaat veljet tahtoneet antaa alttiiksi miestä, joka heidän luotaan oli hakenut Jumalanäidin turvaa, mutta niin suuri oli äreän herran herättämä pelko koko Karjalassa, ettei luostarikaan uskaltanut hänen vaatimaansa miestä suojassaan pitää. Se luovutti hänet pois ja taas istui Vinke linnan tyrmässä, entistä lujempien lukkojen takana.
Hullusti oli siten taas käynyt, perin hullusti.
Olavi Vinke oli tyrmästään lähettänyt Viipurin porvareille surkean pyynnön, että he kaiken ihmisyyden nimessä maksaisivat linnanherralle nuo hänelle tuomitsemansa rahat, jotta hän pääsisi vapaaksi. Porvarit olivat koettaneet pyytää armoakin Vinken puolesta, vaan Krister-herra oli antanut kylmän ja äreän vastauksen: Ei puhettakaan armosta! Jos maksatte verkalastin hinnan, nuo 2000 Riian markkaa, niin mies saa mennä, muuten ei. Ja hän oli järkähtämätön, sen tiesivät kaikki.
Pormestari ja raati ja kaupungin porvaristo oli nyt taas koolla neuvottelemassa siitä, mitä olisi tehtävä, ja mieliala oli sangen apea. Eihän asia tosin oikeastaan heitä koskenut. Mutta he itse olivat Vinke paran tuominneet ja nyt oli heillä omatunto sairas.
— Se on paljo rahaa, 2000 Riian markkaa, valitteli pormestari Martti
Degen neuvotonna.