— Isä, virkkoi nuorukainen nöyrästi, eikö Jumala ja kaikki Pyhät tunne sydämmenne puhdasta tarkoitusta?
— Siitäpä tarkoituksesta, vastasi piispa, päätänsä pudistaen, olen juuri itsekin epätietoinen. Tämän linnan olen tosin Pyhälle Henrikille aikonut, hänen seuraajoillensa ja maalliselle tavaralleen turvapaikaksi. Mutta tällä lahjallani on toinenkin salainen tarkoitus, jota sieluni vapisee ajatellakaan. Minä tahtoisin lepyttää Pyhän Henrikin vihaa murhaajaansa kohtaan, — minä tahtoisin Pyhän Henrikkimme omilla esirukouksilla lunastaa Lallin sielun helvetistä. Minä olen aikonut — Jumala minua armahtakoon — asettaa tässä syrjäisessä paikassa jokapäiväiset messut Lallin sielua varten. — —
— Lallia varten sielumessuja? virkkoi säikähtyen nuorukainen; Lalli oli murhamies, marttyyrin surmaaja!
— Hän oli syntinen niinkuin me kaikki, vastasi leppeällä vakavuudella vanhus. — Kaikki olemme synnillämme Kristuksen surmanneet ristin hirsipuussa. — — Eikä Lallikaan ollut muuta kuin ihminen: hän oli omaa vertasi, — minun ja sinun sukua. — Hänen sydämmensä tosin oli sokea, mutta juuri siitä syystä lienee syntinsä vähempi, ja mekin kaikki olisimme hänenä saattaneet saman tehdä. Vieras valta ja vieras usko oli kaksi asiaa, jota eivät esi-isämme silloin vielä eduksensa ymmärtäneet. —
— Jumala sen nähköön, lausui hän juhlallisella äänellä, syvästi huoahtaen, — Jumala nähköön, kuinka näitä suomalaisia kansoja on käännetty rakkauden uskoon. Liiviläiset ovat tässä kaupassa kaiken maallisen onnensa kadottaneet, virolaisten on melkein samoin käynyt ja täällä Suomessa ajettiin Hämeen miehet merensyrjästä takamaihinsa. Ovatko nämä rakkauden töitä? Tahdotaanko sillä tavoin perustaa rakkauden oppi sydämmiin? Tämä kansa on harras ja sydämmellinen, siveä, vakava ja uskollinen; mutta hellästi sitä on kohteleminen, muutoin se muuttuu julmaksi ja taipumattomaksi. Tätä pitäisi valtiasten muistaman. Mutta — — oi, milloinka on heikon hätähuuto liikuttanut mahtavan sydäntä!
(Yrjö Koskinen: Pohjan piltti.)
PIISPA HEMMINGIN AIKOJA
HIRMUKUOLEMA.
Turun tuomiokirkon sakariston ovi aukeni äkkiä kirkkoon ja kookas papilliseen pukuun verhottu mies astui hämärään Herran huoneeseen. Hän oli Suomen piispa Hemming. Nopeasti oli hän tullut, mutta astuttuaan kirkkoon hän seisahtui. Rukoilemaan ei hän ollut tullut, vaan katseensa oli kääntynyt lähellä pääalttaria olevaan Pyhän Laurin kuoriin. Täällä kaikki kynttilät paloivat ja viimeisiä juuri sytytteli aivan valkotukkainen vanhus, jonka piispa tunsi kirkon kaniikiksi Henricus Tempiliksi. Vanhus oli noussut pienelle rahille ja kepin päähän pistetyllä pienellä kynttilällä sytytti hän alttarilla olevia korkeita äskettäin ulkomailta tuoduissa hopeisissa kynttilänjaloissa palavia kynttilöitä. Jo paloivat kaikki, hän laskeutui rahilta, siirsi sen syrjään, teki syvään ristinmerkin alttarilla olevalle lippaalle, jossa oli Pyhän Henrikin pyhäinjäännökset ja kääntyi sitten kirkkoon päin.
Tällöin näki hän äsken tulleen henkilön ja tunnettuaan hänet piispaksi hän kumarsi tälle syvään, niin syvään, että kumarasta nouseminen tuntui vanhukselle vaikealta.