* * * * *

Epäillen ja oudoksuen katselivat lappalaiset sitä kummallista kulkijaa, joka syystalven ensi kelillä saapui heidän kyliinsä ja pyrki heidän kotasuojiinsa. Se ei ollut mikään veronkantaja, eikä lappalaisten siis tarvinnut häntä kiskojaksi peljätä, eikä tämä matkalainen myöskään, niinkuin muut retkeilijät, heiltä väkisin vaatinut kyytiä eikä evästä eikä yösijaa. Yksin hän saapui, milloin suksilla hiihtäen halki laajojen metsien, milloin porolla ajaen poikki autioiden tunturimaiden, saapui hiljaisena ja nöyränä heidän majoilleen, tyytyi makaamaan muiden joukossa havuvuoteella takan kupeella ja syömään padasta yhteistä poronlihakeittoa, ja kainosti hän heitä heidän omalla kielellään kiitti. Mutta he pelkäsivät häntä kumminkin aluksi. Mikä lie tuo yksin vaeltava nainen — niin he sopissa kuiskailivat — joka, tiesi mistä ja mitä varten, heidän pariinsa pyrkii, mikä lie noitavaimo, ilkeän Stallon palvelija, joka heidän tuttavuuteensa hieraupi, hävittääkseen sitten heidän kalaonnensa ja eksyttääkseen heidän porolaumansa susien syömäsijoille, mikä lie.

Ja lehdoissa poroaidoillaan keräytyivät lappalaiset yhteen ja neuvottelivat salaperäisestä vieraastaan. Mikä lie… Noidan voimalla tuo kulkeneekin, koska eivät tunturien lumimyrskyt häneen pysty eikä hänen poronsa uuvu oudoille taipaleille. Ja he päättivät pyytää omat velhonsa nostamaan häntä vastaan tulisimmat taikansa ja vieroittamaan hänet pois koko heidän asuinmailtaan.

Mutta hän ei lähtenyt; eikä hänen tähtensä tärveltynytkään kalaonni eikä raivonneet sudetkaan entistään tuhoavammin heidän porolaumoissaan ja noitain taiat kirposivat voimattomina takaisin. Ja kun kuljeskeleva nainen oli jonkun aikaa heidän kylissään viipynyt ja heidän kanssaan seurustellut, eivät he häntä enää pelänneetkään eivätkä epäilleet. Hän puhutteli heitä lempeästi ja sävyisesti heidän omalla kielellään, puhutteli kauniisti ja sydämeen käyvästi; hän kertoi heille ihanoita taruja oudoista maista, haasteli hyvyydestä, laupeudesta ja armosta, niin että heidän herkät mielensä sulivat ja heidän lapsensa varsinkin juoksivat vieraan jälissä ja tahtoivat kuulla lisää. Paljoa he tosin eivät ymmärtäneet siitä, mitä hän heille kertoi ja opetti, vaikka hän puhuikin niin heidän omalta kannaltaan, mutta se, minkä he ymmärsivät, heitä viehätti ja lohdutti. Heitä viehätti kuulla, ettei se elämä, jossa he raatoivat ja kärsivät ja kituivat, ollut heidän ainoa elämänsä, vaan että heille, jos he uutta oppia tarkoin kuunteleisivat ja sen käskyjä noudattaisivat, vielä valkenisi onnellisemmat, lämpösemmät, rehevämmät porosammalikot ja läpi vuoden sulat kalarannat, joihin eivät pirkkalaiset eikä ruijalaiset eikä Wienan karjalaiset koskaan voisi saapua heitä hätyyttelemään, verottelemaan eikä ryöstelemään, jossa eivät ahmat vaanisi poroja kuusten lehväin lomissa eikä kevättulvat veisi heidän verkkojaan eikä katiskoitaan. Ja heidän sydämensä lämpenivät kuulleessaan, että heilläkin vielä olisi odotettavissa pysyvä, valoisa kesä, jota ei talvi koskaan katkaseisi, ja rauha ja sopu voimakkaan, oikeamielisen, hurskaan ruhtinaan suojassa, jota Kristukseksi mainittiin. Ja he tahtoivat sitä kernaasti uskoa.

Mutta vieras nainen tarinoi heille pitkinä talvisina iltoina kotatulen ympärillä vielä paljo muutakin, joka heidän mieleensä painui. Hän kertoi hyvistä miehistä ja naisista, jotka olivat niin hurskaasti eläneet, että Jumala oli heille antanut ihmeitätekevän voiman, niin että he saattoivat parantaa rampoja ja eheinä säilyä petojenkin luolissa, ja joita hän niin suosi, että hän heille lähetti kaarneen leipää kantamaan ja ruokki autiolla arolla kokonaisia kyläkuntia. Ja nämä uudet opit pyörivät miellyttävinä heidän päässään, he näkivät öisin unia, kuinka heitä vielä kerran palkitaan siitä, mitä he nyt kärsivät, ja heidän lapsensa tahtoivat kuulla aina vain lisää siitä pyhästä sankarista, joka erityisesti lapsia rakasti.

Näin tuli tuosta oudosta naisesta, jota he ensiksi olivat pelänneet, heidän ystävänsä ja he antoivat kernaasti hänelle ruokaa ja suojaa, pehmeimpiä poronnahkojaan valitsivat hänelle peskiksi ja koipia kallokkaiksi ja, kun hän taas teki toiseen kylään lähtöä, antoivat he hänelle evääksi kuuta ja kapahaukia ja saattoivat hänet kiitellen salolle. Sillä he ymmärsivät nyt, että hän kulki hyvän hengen palveluksessa ja että korkeampi voima häntä suojeli.

Ja hänen lähdettyäänkin he hänestä keskustelivat ja kertoivat kaskuja. Eihän erämaan nälkäinen susi uskaltanut hänen pulkkaansa lähestyä, vaikka se ympärillä hiipi, kun hän yksin syötti väsähtynyttä vetohärkäänsä kuusikon liepeellä, eikä pakkanen kangistanut häntä nietokseen, vaikka hän yöksi oli taivasalle nukkunut. Eipä edes pahat ihmisetkään voineet hänelle ilkeyttä tehdä. Kunnioituksella kerrottiin lappalaiskylissä, kuinka kerran eräällä taipaleella vallaton pirkkalaisjoukko oli tavannut tämän yksinäisen naisen ja käynyt häntä hätyyttelemään. Yksi pirkkalainen oli jo tyttöön kiinni tarttunut ja ruvennut häntä kelkkaansa rutistamaan. Mutta silloin oli pirkkalaisen oma poro, jonka hihna oli hänen käsivarteensa kääritty, nykässyt niin rutosti, että mies keikahti selälleen ja löi päänsä kantoon ja kuoli sille paikalle. Eikä olleet sen koommin pirkkalaisetkaan yritelleet hätyyttelemään tätä naista, joka ilmeisesti kulki korkeamman turvissa.

Sanoma tästä kiertelijästä naisesta levisi vähitellen kaikkien lappalaisten keskuuteen, ja aina uudessa kylässä, mihin hän tuli, kuuntelivat lappalaiset häntä kernaasti ja painoivat hänen opetuksiaan mieleensä. Hän ei käskenyt heidän lyödä rikki noitarumpujaan eikä särkemään seitojaan pyhistä kalmistoista, vaan häntä muutamina talvina kuunneltuaan unhottuivat heiltä itseltään rummut ja noidat, ja he tarttuivat luottamaan niihin rukouksiin, joita heille Margareeta opetti. Sillä se, mitä hän heille neuvoi, oli kaunista ja hyvää, ja siksi he häneen luottivat.

— Vieras vaimo on viisas, ja hänellä on laupias ja hyvä Jumala, sanoivat he. Ja toiset toistivat:

— Vieras vaimo puhuu kauniisti ja lupaa meillekin autuutta, siksi häntä kuuntelemme! —