Eikä Leenakaan enää napissut, mitä lie mielessään miettinytkin. Mutta eräs nuori tyttö virkahti vielä naisten joukosta:
— Soudetaan vaikka Maanselän yli, kunhan vain ei savolaisten kanssa tappelemaan käydä.
Se oli Karmalan Enni, joka oli otettu mukaan soutajaksi erämatkalle, kun Tuomas-isä ei Heino-poikaa pelloltaan laskenut.
Ja heti hän sai vastauksen nuorten miesten kehästä. Siellä nauroi ääneensä Tuiran Vilppu, joka jämsäläisten joukossa oli kalajärville seikkailemaan lähtenyt. Hän nyt reippaasti virkkoi, ikäänkuin tytön puhe olisi häneen erityisesti kohdistunut:
— Miksei tappelemaankin, jos savolainen meidän maillemme työntyy. Eipä me silloin pakoon juostane, vaan isketään kiinni kuin korven kontioon ja ajetaan savakot pois sillä voimalla, etteivät enää ainakaan toiste tule.
— Onpa meitä tällä kertaa miestäkin matkueessa, tulkoon savolainen nyt, veriset apajat hän nyt Nilakasta vetää! —- Niin säesti Ilvesmäen sisukas Aapo, joka juuri tappeluja etsien oli eriin lähtenytkin. — Hei, silloin meillä vasta on helluntai, kun taas kerran tapella saadaan!
Mutta tämä uhma ei miellyttänyt vakavampia miehiä, ja tanakkavartinen
Pilvenperä virkkoi naapurilleen nuhdellen:
— Tappelua ei haeta, jos eivät savolaiset sitä hae. Mutta eiköhän niillä vielä olekin siksi tuoreessa muistissa viimeinen käyntinsä Nilakalla, että sen jo uskovat ja pysyvät loitommalla meidän apajoilta.
Mutta tämä toivo pani Suopellon Sipin puistelemaan päätään.
— Ei ne pysy, siihen elä luota. Savolaisissa on sisua. Et ollut mukana Savilahdella piispaa saattamassa, siellä se heidän sisunsa taas nähtiin. Suorastaanpa uhkasivatkin tänä kesänä erämaillemme tulla.