— Sinä muistat siis, Ukko, vielä senkin ajan, jolloin savolaiset ensi kerran takamaillemme tulivat?
— Muistanpa kyllä, olin mies nuori ja verevä silloin, korpeen joka kevät hiihdin, sen arvaat. Tulimme niin eräänäkin kevännä, kuten tapamme oli, pyydysmaillemme Iisveden pohjoispäähän, jossa meillä oli majat ja nuotta. Silloin se ihme nähtiin: jo on vieras valkamillamme käynyt! Poltetut olivat saunat, viety oli nuotta, rikotut talaat! Kummastellen sitä katselimme ja synkästi kirosimme salakavalaa lappalaista, jonka uhkasimme karvoineen kärventää, — luulimme näet tuota tekoa lappalaisen ilkityöksi. Ketään ei enää näkynyt pyyntimaillamme. Kyhättiin siis uusi sauna, rakennettiin katiskat uudet ja käytiin pyyntiin kuin ainakin, eihän pelkurilta lappalaiselta sen isompaa vihaa osattu odottaakaan! Mutta eräänä yönä… niin, silloin me nähtiin ensi kerran savolaiset.
— Hyökkäsivätkö yöllä?
— Niin, syrjästä olivat kai meitä iltakauden väijyneet ja maata mentyämme syöksivät he kavalasti nukkuvien kimppuun. Tappoivat toisia, haavotettuja rääkkäsivät, meitä, jotka saloon pakenimme, ajoivat koirineen takaa kuin metsän petoja, — suurta matkuetta ei meitä näet sillä kertaa erissä ollutkaan. Saaliimme veivät, uudetkin saunamme polttivat…
— Entä te?
— Hölmistyimme tietysti, yhtenä kauhuna oli silloin koko Hämeen rintamaa. Emme älynnet aluksi, mistä sellaisia raatelevia eläjiä oli takamaillemme tullut. Mutta pian siitä virkosimme, läksimme seuraavana kevännä suuremmalla joukolla erämaille, — ja jo loimusivat tulena savolaisten saunat, jotka he olivat järven toiselle rannalle rakentaneet, ja monta vainajaansa itkivät ne heistä, jotka sieltä sinä kesänä pakoon pääsivät. Silloin oli toki vielä pontta Hämeen pojissa!
Sen kiitoksensa Ukko sinkautti ikäänkuin moitteeksi tätä nykyistä polvea vastaan. Mutta hetken kuluttua hän mietteittensä keskeltä lisäsi:
— Sellaista se oli, kun savolaiset ensi kerran meille tulivat. Ja sen kerran ne riittäväksi uskoivat moneksi vuodeksi. Mutta tuon ensi tiensä he löysivät taas, ja taas he jättivät julmat jälkensä. Tulivat kuin varkaat pimeällä, vaanivat luotojen takaa, yksinäistä jousimiestä metsässä väijyivät. Olen hirviajoissa talvella tavannut petäjään kytkettyjä luurankoja, joista korpit ovat lihan nokkineet, — siihen ovat savolaiset sitoneet hämäläisen pyyntimiehen, kun ovat hänet erissä tavanneet. Toisilta ovat silponeet jäsenet ja syöttäneet koirillaan, — raaka, raaka on niillä luonto!
Siihen Ukon ja Laurin ympärille olivat vähitellen hämäläiset erämiehet kertyneet kuuntelemaan noita synkkiä kuvauksia entisiltä eräajoilta, ja vihasta pingottuivat siinä monen nuoren miehen jäntereet ja sappeen kiihtyi mieli. Mutta kiihkeimpänä kaikista kuunteli noita tarinoita Lauri, joka vanhuksen vaiettua vielä värähtävällä äänellä kysyi:
— Salaako ne hyökkäsivät savolaiset silloin viime retkelläkin, jolloin meidän talon väki sinne järville jäi?