Törmällä oli tasainen tanner, jossa kasvoi tuuhea pihlaja. Sen viereen
Ukko venheestä astui ja virkkoi:
— Tässä on pyhä puu, sen alle meidän on hyvä tavaramme nostaa.
Rivi rivin viereen kertyi saunarannan kalamiehille kapahaukeja, jotka kuivivat korkealle pystytetyissä riu'uissa päivänpaisteisella törmällä. Kiihtelyksen toisensa päälle kasasivat liikkuvat metsämiehet nahkoja — kärpän, näädän, majavan, ilveksen ja oravan — piiloaittaansa korven laitaan. Vihamiestä ei kuulunut kiistelemään hämäläisiltä heidän pyyntimaitaan eikä hätyyttämään heitä heidän uusilla saunoillaan.
Siksi olikin mieli reipas ja rohkea pyytäjillä. Aluksi oli kyllä hämäläismatkue varoskellen erissä kulkenut, joukossa oli järvelläkin soudettu ja vartijoita oli pidetty öisin mäellä. Mutta nyt sydänkesän mentyä käytiin jo yksin ja kaksin kaukaisillakin katiskoilla ja noustiin maihin oudoissakin salmissa, — eikä ollut vainolaista kuulunut eikä enää sinä suvena paljo odotettavissakaan.
Niinpä soutelivat Karmalan Lauri ja Jämsän Tuira kepeällä haapiollaan usein kahden kauas pohjoiseen päin, suuren Saunaselän yli erääseen saarirypäleeseen asti, jonka salmiin he olivat katiskoitaan rakentaneet ja jonka lahdissa oli vesilintuja viljalti. Ja eräänä aamuna he, katiskat koettuaan, soutivat vielä senkin laajan veden poikki, joka niiden saarten takaa aukeni, ja laskivat maihin vasta järven pohjoiselle rannalle, missä eivät olleet ennen käyneet. Näitä pyyntimaita he nousivat tutkimaan. —
Se oli karua maata, ylen synkkä oli kivikkosalo kävellä, ei se pyyntimiehenkään mieltä innostanut. Vähän näkyi riistaakin liikkuvan noissa harmaissa havulinnoissa ja maahiisien korkeissa kivikoissa. Muuatta kivikkorinnettä kiertäessään näkivät metsämiehet toki porolauman, joka suon rannassa naavoja järsi, ja se heidän intonsa hetkeksi herätti. Niitä oli siinä monia kymmeniä sarvipäitä, näyttipä etäältä katsoen siltä, kuin olisi suon laita heilahdellut, kun siinä porot päitään huojuttivat. Toverukset hiipivät lähemmäs vastatuuleen, aikoen lähettää nuolen edes jonkun härän kylkiluiden väliin. Mutta arkoja olivat otukset: risahti pienoinen oksa, pystöön heristivät peurat päänsä, ja jo rupesi elämään erämaan rinne. Koko lauma loikkasi kuin harmaja pilvi nevan yli näreikköön; hetkinen vain kuului sieltä vesisuon loisketta ja kavion kilkettä ja taas oli äänetön hiisimäen laita, niinkuin ei siinä mitään elämää olisi ollutkaan.
Nuoret miehet katsoivat vähän noloina toisiaan, ikäänkuin kysyen, lähdetäänkö otuksia toiselta kulmalta kiertämään. Mutta ei se heitä innostanut.
— Huonoa se on kesäpeuran nahka, liha ei kelpaa mihinkään, virkkoi
Lauri.
— Niin, paremmat ovat pyyntimaat omalla saunarannallamme, vastasi Vilppukin. — Mutta eikö lie lappalaiskota täällä lähellä, sillä lappalaisen lauma se varmaankin oli tuo, — mitähän jos käytäisiin korvenpoikaa katsomassa?
— Voi olla kaukana lappalainen, jos onkin, eipähän mistään näy savua.