— Te olette niin tyynen ja vakavan näköinen mies, joka ei ryöpsähtele ja sammu, vaan jossa palaa hiljainen, mutta kestävä tuli. Minusta tuntuu, että Jumala on juuri teidät kutsunut kansanne valistajaksi. Maisteri Särkilahdesta, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli vähän aikaa oppilaanani, odotin minä paljon. Hän oli tulinen ja rohkea kilvoittelija, mutta herramme ei nähnyt hyväksi häntä kauemmin työmaallaan käyttää. Kansanne ja olonne kaipaavat ehkä toisenlaista menettelyä, kuin mihin hän olisi kyennyt. Työaseet tulee olla työn luonnon makaan. Jos täällä meillä on Rooman juonia vastaan täytynyt usein rautaisin kavioin potkia, on taas siellä, missä paavillinen hapatus ei niin haisevaksi ole käynyt, käytävä perkaustyöhön hellävaraisemmin käsiksi.
— Olkaa rohkea, sanon vielä, ja Jumala kanssanne! — lopetti hän puristaen Agricolan kättä ja saattaen hänet ovelle.
Tuskin koskaan oli Agricola tuntenut itseään niin huumautuneen iloiseksi ja omituisen keventyneeksi kuin nyt autiolle ja kuutamoiselle kadulle tultuaan. Hän oli kuin kohoutunut johonkin kuulaampiin ilmapiireihin, missä hengittäminen laajensi koko olemusta.
Kiirein, melkein juoksevin askelin harhaili hän ahtaita ja sokkeloisia katuja ilman päämäärää. Hän hymyili ja huitoi kädellään. Mutta sitten muisti hän toverinsa, jotka synkkinä ja nälkäisinä odottivat häntä. Hän pysähtyi ja huomasi kulkeneensa päinvastaiseen suuntaan. Yrittäessään kotiinpäin rientää muisti hän Fritz-kultasepän ja pysähtyi taas. Mutta tuliko hänen myödä lahja, jonka arvoista hän ei tulisi koskaan saamaan? Eihän toki, vaan kalliina muistona tahtoi hän sen säilyttää läpi elämänsä. Mutta leipä, leipä! Sitä tarvittiin ennen kaikkea ja kiiruusti tarvittiin. Itse hän tunsi voivansa elää syömättä vielä vaikka kokonaisen viikon, mutta ne masentuneet toveripoloiset, ne eivät voineet tulla osallisiksi hänen mielialastaan ja sillä elää.
Hän seisoi siinä naputellen kynnellään pikarin reunaa ja silloin juolahti hänen mieleensä onnellinen tuuma. Hän ehdottaa kultasepälle, että hän saisi tilaisuuden sattuessa lunastaa pikarin takaisin. Asia näytti hänestä mitä luonnollisimmalta ja kiiruusti lähti hän rientämään määräpaikkaan. Nyt tunsi hän rohkeutta tunkeutua vaikka itse Saksin vaaliruhtinaan luo, jos niin tarvittaisiin.
Martti-tohtorin terveiset tekivät Fritz-mestarin suopeaksi ulkomaalaista ylioppilasta kohtaan. Hän otti pikarin pantiksi sen täydestä raha-arvosta ja kiliseviä florineita taskussaan lähti Agricola juoksujalkaa kortteeriin, missä hän ensimäiseksi meni emännän puheille, suoritti hänelle vuokravelan ja pyysi häneltä illallista itselleen ja tovereilleen, sillä ulkoa ei enää voinut ruokaa saada.
Kun hän astui toveriensa luo, oli siellä pilkko pimeä. Nenään pisti kitkerä, loppuun palaneen talikynttilän käry.
— Mihinkähän vankiluolaan minä olenkaan joutunut? — sanoi Agricola, sillä hänelle tuli vastustamaton halu hieman leikitellä toveriensa kustannuksella.
— Ei, täällä on kaksi vapaata miestä, joita eivät mammonan kahleet sido, — kuului pimeydestä Teitin ääni.
— Ahaa, te istutte siellä yhä kirjojenne ääressä ja luette.