Nuoreen maisteriin vaikuttivat tuon puheliaan porvarillisen aatelismiehen puolittain itsekseen lausumat mietelmät voimakkaasti, ikäänkuin herätellen hänen mielessään nukkuvia mietteitä. Hän seisoi kotvan ääneti aitaan nojaten, ja hänen silmäänsä syntyi outo hohde.
Päivän kultainen kehä laskeutui jo sillävälin sangen lähelle järventakaisen Gertrudin vuoren huurteista lakea, josta sen ruskoa vastaan haamoittivat kahdet korkeat hirsipuut. Siimekseen peittyi jo vuoren rinteellä, valtatien varrella, oleva Pyhän Gertrudin väsyneiden matkailijain majatalo. Syysilta oli lähellä. Nuori pappi havahtui mietteistään, ja nopein askelin lähtivät nyt kävelijät ääneti astumaan köyhän väen asuman kaupunkikorttelin läpi ja Pyhän Lauritsan suuren anetalon ohi takaisin tuomiokirkolle, jonka muurin eteläiseen sivustaan olivat rakennetut talot koulua ja tuomiokapitulia varten. Kapitulin edustalla tapasivat he tuomiorovastin, hiljaisen hengenmiehen Lauri Suurpään, joka myös oli piispalaan menossa.
Piispan jyrkkäkattoinen kivitalo oli tuomiokirkon takana, aukean kedon, piispanpeltojen, laidassa. Sen oli Maunu Tavast rakentanut linnantapaiseksi; raudoitetun portin itäpuolelta kohosi torni, ja portin pielissä seisoi kaksi rautapaitaista, kypäräpäistä soturia vartijoina, häädellen syrjään niitä kerjäläislaumoja, jotka täällä tapansa mukaan parveilivat almuja pyytäen. Näiden ryysyjoukkojen lomitse harppasi Paavali-maisteri, jota nyt ensimäinen talvipäivä oli tavallisesta työtunnistaan hiukan myöhästyttänyt, toisten edellä nihdin avaamasta portista sisään ja nousi suoraan piispan työhuoneeseen.
Siellä korkeakaarisessa, holvatussa huoneessa, jonka valkaistua kattoa maalatut koristeköynnökset kiersivät ja jonka seinänvierustaisilla pöydillä oli suuria, raskaskantisia kirjoja, istui Maunu Särkilahti yksin, nahalla päällystettyyn nojatuoliinsa vaipuneena. Hänellä oli yllään väljä villainen kotiviitta ja päässään musta tasalakinen myssy. Siinä puvussaan hän nyt näytti paljoa vanhemmalta kuin pari vuotta sitten Viipurissa, jossa hän täydessä juhla-asussaan vihki kaupungin uuden kirkon. Kotoisessa kirjastohuoneessaan, loimuavan pystyvalkean valossa, hän muistutti enemmän ulkomaillakin huomiota saavuttanutta Pariisinmaisteria, tiedemiestä, kuin toimekasta kirkkoruhtinasta. Huolestuneen näköisenä lepuutti hän siinä leveää leukaansa kämmeneensä, mutta hänen silmänsä vilkastuivat heti, kun Paavali Scheel huoneeseen astuen riensi häntä tervehtimään.
— Oletko jo odottanut minua, isä? kysyi sihteeri hiukan levottomana, silmäillen piispan edessä pöydällä olevia pergamentteja ja tuntilasia, josta hiekka jo oli puoleksi valunut.
— En paljoa, vastasi piispa ystävällisesti. — Me saamme tänään antaa synodaaliehdotuksen levätä. Viipurin asiat vaativat taas huomiotamme; olen sitävarten kutsunut tänne pari kolme ystävääni neuvottelemaan.
— Onko tuo kirje Niilo Eerikinpojalta, Gyllenstjernalta?
— Ei, se on hänen rouvaltaan. Niilo herra itse on vuoteen omana. Mutta sitä suurempaan levottomuuteen tuo kirje antaa aihetta, — lue se!
Ahnaasti kävi piispan sihteeri saapuneeseen kirjeeseen käsiksi. Mutta piispa tervehti sillävälin puheliasta orpanaansa ja hiljaista tuomiorovastia, jotka jo hekin olivat ehtineet huoneeseen, virkkaen viimeksimainitulle:
— Terve, Suurpää. Me emme ehdi tänään puuttua kappalaistenkaan valituksiin, sillä nyt täällä on toisenlaisia valituksia.