Ja hän kiintyy yhä enemmän tuohon päähänpistoonsa. Oikeastaan ajattelee hän sitä kostoksi Antille. Isoäidistään hän oli kuullut kerrottavan, että hänkin oli onnettoman rakkauden takia lähtenyt luostariin. Miehessä oli viime hetkessä herännyt vastarakkaus ja kun Marketta oli jo nunnaksi vihitty, oli hän kuin mielipuoli kierrellyt luostarin ympärillä, mutta Marketta oli ollut hänelle kuin kuollut. Tuntui niin katkeran suloiselta kuvitella, että Antissa herää syvä katumus kuullessaan hänen menneen luostariin. Ja sitten tapahtuu, että eräänä päivänä ilmoitetaan hänelle, että luostarin puheluportissa on eräs nuori pappi, joka pyytää puhutella sisar Kaarinaa. Hän arvaa, kuka se on, sillä sitä juuri hän on odottanut, ja hän menee portille, avaa puheluluukun ja siellä seisoo Antti nöyränä, katuvaisena ja armoa pyytävänä. Mutta hän katsoo vain kylmästi hänen ohitseen, sulkee luukun ja palaa jäykkänä sisälle, vaikka katkera tuska kaihertaakin sydäntä.
Mielikuva syöpyy hänessä yhä syvemmälle, hän kuvittelee elämää luostarin yksinäisyydessä suloisen katkeraksi lemmentuskaksi ja yhdistää tähän kuvaan vähitellen muutkin luostarisisaret sekä itse pyhän neitsyenkin. Hän puhuu asiasta yhä uudelleen äidille ja jouduttaa asiaa kuumeisella kiiruulla, ikäänkuin peläten Antin ennen aikojaan ilmestyvän katumuksentekijänä hänen eteensä. Ja vihdoin äiti, se hellä ja aina myötenantava äiti, suostuu, sillä pohjaltaanhan hän vielä on puhdas katolilainen, joka kunnioittaa luostareita ja vanhoja muotoja. He päättävät antaa kaiken omaisuutensa luostarille ja itse lupaa äiti, heti kun on heidän kauppansa lopettanut, tulla luostariin ulkojäseneksi, viettääkseen vanhuutensa päivät tyttärensä läheisyydessä.
Kiiruusti lähtee hän käymään Naantalissa ja ilmoittaa luostarin portilla haluavansa päästä nunnaksi. Hänen käsketään tulla uudelleen kolmen kuun perästä. Mutta päätös pysyy hänessä vahvana ja hän käy uudelleen ilmoittamassa sekä taas kolmen kuun perästä vielä kolmannenkin kerran, kuten luostarin säännöt määräävät. Koko koetusvuoden ajan on hänellä kuitenkin Antti mielessään ja iltaisin asettuu hän usein ikkunanpieleen kadulle katselemaan. Muutaman kerran hän näkeekin Antin kulkevan ohi ja tähyävän ylös, mutta silloin vetäytyy hän kiiruusti syrjään ja koettaa näyttää "jääkylmältä". Suurta, sykähtelevää riemua tuntee hän silloin sydämessään, mutta hänen luostariinmenopäätöksensä siitä vain vahvistuu. Kesällä sitten, kun teinit ovat lomalla, alkaa tuo päätös hänessä arveluttavasti horjua, hän käy tuskaiseksi ja tuntee pelkoa ja epäilystä. Mutta kun teinien paluuaika lähenee ja hän tietää Antin kohta ilmestyvän kaupunkiin tuleekin hänelle taas kuumeinen kiiru päästä luostariin ja joutua ennen Antin tuloa pois Turusta. Niin lähtee hän Naantaliin piispantalossa nunnanvihkiäisiä odottaakseen.
Koko ajan on hän siis mielikuvituksessaan leikkinyt eräänlaista piilosilla-oloa Antin kanssa. Vasta nyt, jouduttuaan näihin hämäriin käytäviin, tähän alastomaan ja ahtaaseen vankikomeroon sekä kylmän ja jäykän abbedissan välittömään komentoon, on hän ikäänkuin havahtunut ja tullut siirretyksi mielikuvamaailmasta todellisuuteen. Entäpä Antin sydämestä ovatkin sammuneet kaikki tunteet häntä kohtaan eikä hän koskaan tulisi vähintäkään piittaamaan hänen kohtalostaan? Kenties ei hän välitä edes tiedustella, mihinkä hän on kaupungista hävinnyt. Ja hän on tuomittu eliniäkseen näiden ahtaiden muurien sisälle ja täydelliseen eroon muusta maailmasta!
Vihan sijasta täytti hänen rintansa lohduton epätoivo ja hiljaa uikuttaen kuin hylyksi jäänyt lapsi itki hän kauan, maaten yhä suullaan tyynyä vasten.
(Kyösti Vilkuna: Viimeiset luostarin asukkaat.)
PÄIVÄTYÖN PÄÄTTYESSÄ.
Kun Kustaa Vaasan lähettämät rauhanhierojat, paluumatkallaan
Moskovasta, olivat lähteneet liikkeelle Gorankylästä, nukahti piispa
Agricola reessään ja näki seuraavanlaisen unen:
Hän oli olevinaan hento poikanen ja souti yksinään isänsä suurta venettä, joka oli puolillaan kaloja. Joka suunnalta nousi synkkiä pilviä, myrsky tohisi ja meri kävi korkeana. Veneeseen alkoi virrata vettä ja soutaminen kävi yhä työläämmäksi. Kalat rupesivat sätkyttelemään ja puikkelehtivat vedessä hänen jalkojensa ympärillä. Vene vajosi yhä syvempään, kuoleman tuska ahdisti hänen rintaansa ja voimiensa takaa kiskoi hän airoista. Ilma kävi yhä synkemmäksi hänen ympärillään ja sitten tuli pitkin kuohuvia aaltoja ulvoen ja meuruten tuulenpyörre, joka tempasi uppoavan veneen ja heitti sen pauhinalla rantakalliolle.
Huudahtaen heräsi piispa unestaan ja silmiään räpytellen katseli kummeksien ympärilleen. Pitkä matkareki keinahteli kevättalven nietoksissa ja hänen rinnallaan istui matkaturkkeihinsa kääriytyneenä arkkipiispa Laurentius. Heidän edellään ajoi valtaneuvos Steen Lejonhufvud ja perässä seurasi kolmas reki, jonka parihevoset huokuivat heidän päittensä yli väkevätä kaura-appeen tuoksua.