Vilkasliikkeinen pormestari oli alakuloisena taas istahtanut arkulle ovensuuhun. Hänellähän ei ollut noista venäläis-tanskalaisista sopimuksista niin tarkkoja tietoja kuin piispalla, joka oli alituisessa kirjeenvaihdossa eri maiden valtiollisten henkilöiden kanssa, ja hän myönsi nyt, niinkuin toisetkin herrat, että piispa lie sittenkin oikeassa. Tämä hymähti nyt orpanalleen, lisäten:
— Niin, sinun suurvaltiollinen ehdotuksesi tuli liian myöhään!
— Se mies, joka tavottelee Ruotsin kruunua, on siis todella voinut tehdä tuollaisen häpeällisen liittosopimuksen! huudahti Klaus-herra hänkin pettyneenä.
— Todella, eikä hänen ole onnistunut sitä salatakaan, selitti piispa.
— Tanskalaiseen emme voi luottaa; hän on kavala ja itsekäs.
Pimeäksi oli käynyt tuo suuri, holvikattoinen huone, jossa takkatuli matalana hiilosti ja vain pieni lampunliekki paloi seinällä olevan suuren madonnankuvan alla. Herrat istuivat siellä ääneti kukin hämärässä nurkassaan. Vihdoin saapui palvelija pitkä, palava vahapuikko kädessään sytyttämään korkeissa vaskijalustoissa seisovat, paksut haarakynttilät ja katosta riippuvan pyöreävanteisen kruunun. Ja vasta kun hän, puhdistettuaan kynttiläin sydämet, oli poistunut, virkahti Paavali-maisteri, joka omituisen levottomana oli kävellyt ikkunan alla, miltei kumealla äänellä:
— Mutta se on kuitenkin merkillistä!
— Mikä? kysyi piispa, oudoksuen nuoren ystävänsä haahmon muuttumista.
Maisteri veti poveltaan pienen pergamenttikirjeen ja puhui, silmiään siitä nostamatta:
— Sain viime ruotsinpostissa tämän kirjeen eräältä Leipziginaikaiselta ystävältäni, — hän palvelee nyt kanunkina Upsalassa. Ja hän kertoo tässä aivan samanlaisesta ehdotuksesta Suomen lohkomiseksi, jommoiseen sinä, isä, juuri ilmoitit Hannu-kuninkaan suostuneen. Mutta ystäväni kertoo, että sen on tehnyt vallan toinen mies.
— Toinen? Kuka? — Niin kyseltiin joka taholta. Ja varsin vakavana maisteri vastasi: