Ne kaksi vartijaa, jotka lämpimikseen astelivat edestakaisin Väkitornin viereisellä muurilla, pysähtyivät rintavarustuksen eteen, koettaen iskeä katseensa sinne etäisyyteen. Heistä tuntui niin omituiselta… melkein päätä pyörrytti… sillä näyttihän siltä kuin maisema tuolla kaukana hämäräin telttarivinen takana olisi liikkunut, koko leveydeltään hiljaa lähestynyt, — heitä melkein puistatti!
— Mikä siellä liikkuu? kysyi kylmästä vavahtavalla äänellä nuorempi, hoikkasempi valvojista, Evert, joka vasemmalla kädellään peistä piteli, oikeaansa lepuuttaen. Hän oli illalla, vallihaudan pohjaan kurkistellessaan, nähnyt lumisoran seassa hautaamatta jääneiden vihollisvainajain mustuneita kasvoja ja tuo kuva oli häntä koko yön vainonnut, — kummittelevatko ne tuollakin nuo vainajat!
Mutta hänen toverinsa, Pentti Heinonpoika, oli jo älynnyt, että se, mikä heidän silmiinsä liikkeeltä kuvastui, ei ollut henkien lentoa. Hän tähysti vielä kotvasen tuonne salaperäiseen aamusumuun ja vastasi sitten verkalleen:
— Niin, liikkeellä siellä jo ollaan. Ne kantavat joitakin korkeita riukuja, jotka noinikään ilmassa huojuvat.
— Ehkä noita eilisiä tikapuitaan?
— Juuri niitä. Ja nuo matalammat ovat risukimppuja, — katso, niitähän on koko kentän leveydeltä!
— Siis ovat viholliset jo kaikessa hiljaisuudessa lähteneet jalkeille!
Tämä vakava tosiasia oli jo muuatta tuokiota aikaisemmin oivallettu ylempää Väkitornin laelta. Sieltä nyt torvi törähti merkiksi koko puolustusväelle, että aseihin on kiirehdittävä. Vihlovasti se töräys kajahti läpi äänettömän luonnon, hytkäyttäen hereille koko puolustuslinjan. Ja torven vaiettua kuului Väkitornista Winholtin miehekäs, kaikuva ääni, kun hän omituisella saksan ja suomen sekaisella kielellään antoi lyhyviä, täsmällisiä määräyksiään. Toisista torneista, pohjoisesta ja etelästä, helähti vaskipiiparien vastausmerkki, ja pian kuului kumajavan jäätynyt maa, kun yöunestaan heränneet miehet pienin joukoin juoksivat vartiopaikoilleen.
Päivä valkeni. Jo näkyivät selvemmin nuo vihollisten liikkuvat joukot, jotka raskaine kantamuksineen vain verkalleen etenivät. Etumaisina kulkivat leveät, ruskeat rintamat, joissa joka mies kantoi suurta, mahtavaa risukimppua selässään, — se teki vieläkin liikkuvan vesakon vaikutuksen. Mutta näiden vesakkojen takana kannettiin korkeita ja leveitä tikapuita, joita siellä monta päivää oli veistelty. Parikymmentä miestä oli jokaisen kantamuksen kimpussa ja noita tikapuita näkyi olevan satoja. Mutta samaan aikaan nousi vielä sumunpeittoisesta Papulan notkosta toinen sakea rintama, ja tuokion kuluttua laskeutuivat Pantsarlahden kukkuloilta myöskin Nowgrodin uljasryhtiset joukot, joita pieninä parvina näytti mäestä sikiävän alas lakeikolle.
— Aikovat tänään hyökätä kolmelta kulmalta yhtaikaa, huomautti Pentti.
— Kuule, kelloja jo soitetaan!