— Että se olikin Asken, joka sinua löi, — sanoi Murainen hitaasti.
— Yksi meikäläisistä sen oli ollut veneestä käsin huomaavinaan, mutta ei puhunut siitä mitään, ennenkuin Kirsti itse alkoi Askenia siitä konnantyöstä syyttää.
— Kirsti?
— Niin, merkillistä kyllä, sillä veneeseen tuotaessa hän oli tainnuksissa ja luostariin tultuamme houraili vielä pari päivää. Ja houriossaan hän alkoi Askeniakin syyttää eikä sallinut häntä silmiensä edessäkään. Silloin kertoi tapauksen näkijäkin huomionsa ja kun me aloimme katsella karsaasti Askenia, katosi hän pari päivää sitten kokonaan joukostamme.
— Minä luulin nähneeni hänet täällä haudalla, — sanoi Hannu mietteissään.
— Kyllähän saksalaiset ovat sinua vihanneet, — sanoi Murainen, — mutta tuollaista konnantyötä ei sentään olisi odottanut. Kyllä kai siihen on täytynyt olla syvempääkin syytä kuin kauppakateus.
He kulkivat äänettöminä Kirkkokatua alas. Useimmista puurakennuksista oli jälellä vain tuhkaa ja kekäleitä korkeiden kivijalkojen välissä. Alastomina ojentuivat hävityksen keskellä valkoisiksi kalkitut uunit taivasta kohti. Kadulla ajelehti halpa-arvoisempia talouskaluja, vaaterääsyjä, kekäleitä ja tuhkaa. Ilmassa tuntui kydönomainen tuoksu.
— Olisin minäkin suonut jo levossa kuolevani, mutta alusta täytyy vielä alkaa, — sanoi Murainen huoaten. — Tämä on nyt kolmas kerta, jolloin talostani ei ole muuta jälellä kuin kivijalka. En ollut paljoa päälle parinkymmenen vuoden, kun Konrad-piispan aikana tällä tavoin lähes koko kaupunki meni tuhkaksi. Kun siitä oli päästy elämisen alkuun, tuli rutto ja vei puolet kaupungin asukkaista ja niiden joukossa oli minun ensimäinen vaimoni. Kahdeksantoista vuotta sitten, Maunu-piispan aikana, meni taloni samoinkuin suurin osa kaupunkia taas tuhkaksi ja kun uusi talo oli saatu pystyyn, sai vanhin poikani surmansa Viipurin pamauksessa. Ja nyt vanhoilla päivillään piti nähdä vielä tämä kaikista kauhein hävitys. Kuningas, kuningas pitäisi olla, joka rauhan maahan turvaisi.
(Kyösti Vilkuna: Aikakausien vaihteessa.)