— Ei, Mikko on puhtaampi kuin noista toisista yksikään. Meidän täytyy vain särkeä tuo vanha valhe!
— Särkeä, miten? epäili Silta.
— Meidän olisi pitänyt jo heti, ennenkuin kotimaahamme palasimme, esimerkillämme kumota koko paavillinen naimattomuushoure, pahoitteli Särkilahti. — Olimme arkoja, — nyt on se askel astuttava. Piispalle on puhuttava totuus koristelematta!
Kalpeana seisoi Jaakko Kurki toveriensa keskellä oivaltaen, että raskas velvollisuus nyt kohdistuu juuri häneen. Hän tunsi piispan ennakkoluulot liian hyvin, mutta ymmärsi samalla, että kerran on se askel kuitenkin astuttava. Vihdoin hän suoraksi ojentautuen virkkoi:
— Menen enoni luo…
Päättäväisin askelin käveli hän kentän poikki piispantelttaan, pyytäen saada puhua sisarensa ja ystävänsä puolesta.
Arvid Kurki seisoi siellä kylmänä, mahtavana kirkkoruhtinaana, jonka ensimäinen tehtävä oli ylläpitää kirkkonsa arvoa ja omaansa, ja jota ei mikään vastoinkäyminen ollut masentanut eikä mikään heimolaistunne heikontanut. Koko piispallisella ankaruudellaan kuulusteli hän rikoksensa tunnosta aivan lamaannuksiin painunutta hentoa pappia ja virkkoi tylysti kutsumatta saapuneelle sisarenpojalleen:
— Tämä on vakava asia, Jaakko, miksi siihen sinä sekaannut? Mitä tahdot?
Nuori Kurki ei voinut estää ääntään vapisemasta pyytäessään ankaralta enoltaan:
— Isä, anna noiden nuorten päästä onnellisiksi, laske heidät avioliittoon, sillä he rakastavat toisiaan.