Siellä ulkona seisoi koko matkue eri ryhmissä odottaen piispan ratkaisevaa rangaistusta. Hänen syväjuovaisiksi jäykistyneet kasvonpiirteensä osottivatkin, että hän nyt oli päättänyt yhdellä syvällä iskulla katkaista viisastelevain maisterien epäterveet opinhaaveet. Tummahko puna varjosti hänen otsansa ja hänen äänensä oli ankaran kirkonpäämiehen, kun hän nyt kutsui äitinsä syliin vaipuneen Britan eteensä. Ja kun Elina-rouva itkien saattoi vavahtavan lapsen hänen luokseen, puhui piispa kolkosti ensin sisarelleen:
— Näen, Elina, että kirous vieläkin seuraa Kurjen sukua. Mutta meidän on katkaistava siltä kärki, kuinka raskaan uhrin pyhä äiti meiltä vaatineekin. Brita, kirkon rutsa ei saa koskaan sukuamme häväistä! Nuoruutesi syntiä saat, tyttäreni, tutkia jälelläolevan ikäsi Naantalissa, pyhä Birgitta siellä sielusi puhdistakoon…!
Jo laskivat kaikki ympärilläseisovat katseensa alas vallan hytkähtäen, — näin kovaa kuritusta he eivät toki olleet odottaneet. Mutta piispa kääntyi Karpalaisen puoleen:
— Ja sinä, Mikael, käsität itse, missä sinun on katumuksesi tehtävä; sieltä ei sinun olisi koskaan ollut poistuttava. Mutta sovitusta hakiessasi älä lue itsellesi lievennykseksi sitä, että olet kerettiläisopein eksytetty, sillä avoimin silmin olet niiden riettauteen antautunut…
Mikon kasvoja ei se tuomio väräyttänytkään, hän näytti itse jo ennakolta tuomionsa langettaneen. Mutta säälillä katselivat kaikki kalpeaa impeä, joka siinä äitiinsä nojaten seisoi vavisten kuin haavoitettu karitsa, vielä täysin ymmärtämättä, mitä hänelle oli tapahtunut ja miksi hänen nuoren elämänsä kukka oli katkaistu. Brita ei saanut vielä kyyneltä silmästään, mutta äiti itki ääneensä. Hänelle nyt piispa puhui:
— Kaltoin kasvatit tyttäresi, saata hänet nyt sinne, missä pestään pois sydämmien tahrat.
Piispan silmissä leimahteli jo valtoinaan Kurkien kiihko. Mutta nuoressa Jaakossa oli samaa tulista verta; hänen sisartaan säälivä ja tuskasta pakahtuva sydämmensä oli halkeamaisillaan, hän ei voinut sitä enää salvata, vaan kävi katkonaisesti puhumaan:
— Isä, sisareni ei ole sukuamme tahrannut, eihän puhdas lempi voi olla rikosta… isä, ei lemmityn virka eikä puku sitä siksi muuta. Mutta rikosta on sulkea nuori elämä tekopyhyyden uhriksi luostariin, joka juuri on tahrain paikka…
Piispan, joka jo oli luullut ankaran tehtävänsä suorittaneensa, mutta jonka silmästä ei hehku vielä ollut sammunut, sytytti uuteen kiihkoon tämä lemmikkipoikansa uusi kapina. Hän tunsi niiden ohjasten, joilla hän aina itseään hillitsi, häipyvän käsistään, mutta ei sitä tahtonut näyttää.
— Vaikene, onneton! huudahti hän. — Pitääkö sinun vielä turmiotamme lisätä häpäisemällä pyhää kirkkoa ja kapinoimalla minua, piispaasi, vastaan…