Muitakin kummia täällä toisinaan nähdään. Kova on isännyyden virka täällä vihollisvallan kynnyksellä, kova myöskin laki, jonka alaisena linnan väki elää. Jos vartija nukkuu asemaansa, hän syöstään säälimättä tornin harjalta virtaan. Surma ja perikato ovat siis aina tarjona sekä päällikölle että hänen miehillensä. Mutta jokaisen onnettomuuden edellä käypi kummallinen aave. Silloin, näet, ilmestyy virran aaltojen päälle neitonen, joka kanteleen viehättävällä soitolla yön hiljaisuutta häiritsee, ikäänkuin seireenien tavalla houkutellen ihmis-parat luoksensa.
Semmoinen on Uusi linna Suomen perimmäisillä rajoilla, semmoinen virta ihmeinensä, joka siitä ohitse kulkee.
Muutkin olot näillä syrjäisillä rajaseuduilla ovat kyllä omituisia. Kummankin puolen asukkaat tekevät alituisia ryöstöretkiä toistensa maille. Venäjän-puoliset silloin kulkevat pitkissä köykäisissä veneissä, 20 tai 25 henkeä kussakin, erämaiden vesiä myöten; missä vesimatka loppuu, kantavat veneensä hartioillaan taipaleen yli, kunnes tulevat toiseen vesijaksoon. Suomen-puoliset samoin tekevät yhtäläisiä retkiä Venäjän alueelle. Vaan kumpaistenkin retket vähemmin tarkoittavat sotaa kuin ryöstöä. Rosvoaminen on osa näiden seutujen elinkeinoista. Niin hurjia ovat senpuoliset maan-asukkaat, että kuninkaan on täytynyt kovan rangaistuksen uhalla kieltää heitä pitämästä kotonaan varsinaisia sota-aseita, niinkuin peitsiä, miekkoja ja tapparoita, ett'eivät keskenänsä surma-töitä tekisi. Ainoastaan kirveitä ja työ-aseita saavat pitää kotitarpeiksensa, ja heidän rakennuksensa ovatkin ihmeteltäviä. Vaan vihollisen läheisyyden vuoksi täytyy kumminkin olla jonkinlaisia puolustus-aseita. Suomalaiset ovat tarkkoja jousimiehiä, ja käsivarren voimilta he ovat sangen väkeviä, joka tulee siitä, että juovat paljon ja hyvää olutta. Kun nyt viholliset tekevät hyökkäyksiä, he heitä ensin kaukaa vastustavat nuolilla, joita jousista ja lingoista lennätetään. Kun lähemmäksi tullaan, viskataan tarkalla kädellä kivi, joka on kiinnitetty vahvaan hihnaan, taikka heitetään suopunki, semmoinen, jolla metsän eläviä kiedotaan. Sitten ryhdytään pitkiin keihäisin, joiden kärjet ovat tulessa karaistut tai nauloilla teroitetut. Miehet ja naiset ovat yhtä ankarat puolustustyössä, ja kenellä ei ole muuta asetta, hän viskaa verkkoja ja kalalippoja vihollisen pään yli, temmaten vastustajansa, jopa ratsumiehenkin, kumoon. Mutta suurimmaksi avuksi ovat suomalaisille heidän vihaiset koiransa, joita venäläisten hevoset pelkäävät yhtä paljon kuin Persian ratsut ennen muinoin kammoivat kameeleja. Sillä nämä koirat ovat opetetut karkaamaan hevosten turpaan, jolloin ratsu nousee takajaloillensa ja viskaa miehen maahan.
Näin mellastellaan pitkin Suomen itä-rajaa, Karjalan kyläkunnissa ja
Savon sydänmailla.
* * * * *
Vaan palatkaamme vielä hetkisen ajaksi takaisin Savonlinnan kummitus-taruihin. Pari vuosisataa sen jälkeen, kun Olaus Magnus uutena Pliniona kirjoitti merkilliset juttunsa Arx novam ihmeistä, on Säämingin pappi kaikessa hiljaisuudessa piirtänyt kirkonkirjaansa seuraavan muistelman:
Hamasta linnan rakentamisesta asti on siinä aina elätetty musta oinas, niin että toisen jälkeen aina toinen uusi on hankittu, ja kun venäläiset Ison Vihan aikana pitivät linnan hallussansa, hekin samoin hoitivat linnan mustaa oinasta. Vaan nyt viime kesänä eli v. 1728 on Olli päässyt linnasta ulos sillalle, josta luiskahti virtaan ja hukkui, ja sen jälkeen ei ole toista enää hankittu.
Muuta emme tiedä Savonlinnan mustasta oinaasta, joka vasta kuollessaan tuli kuuluisaksi ja pantiin kirkonkirjaan. Kenties se ei ollutkaan aivan epä-kirkollista alkuperää. Kenties se oli ollut tuon taivaallisen Pyhän Olavin halpa, maallinen edustaja.
(Yrjö Koskinen: Savo ja Savonlinna).