— Ankarannäköinen, niinkuin aina eläessäänkin, mutta murheellinen…
Merelle oli viittonut.
— Siksikö, että hän mereen hukkui? arvaili Pietari,
— Mene, tiedä, — eihän Kurki-vainajaa saatu haudatuksi siunattuun maahan, siksi kai hänen henkensä kulkee rauhatonna entisillä elinmaillaan. Pyhä Maaria avuksi, ennen iltaa tästä pitää ehtiä kotiin takaisin!
Ukko souti taas tarmonsa takaa, mutta kertoi sitä tehdessään vielä kotvan kuluttua:
— Öisin kuuluu muurin takaa kuin kavioiden jyskettä, — sitä kolinaa paeten kai ne huovitkin pari vuotta sitten muuttivat pois Kuusistosta. Liian kaamea oli tämä linna ollut heillekin, vaikka he joukolla liikkuivatkin.
Perämies oli vaipunut tähystämään sitä muurinmutkaa, josta piispavainajan kerrottiin selälle viittovan, ja hänen mietteensä palasivat niihin aikoihin, jolloin tuo voimakas mies täältä Suomea hallitsi. Ankarana kyllä, mutta aina varmana… eikö todella hän saisi rauhaa tuonen mailla…!
Mutta soutaja pyörähtikin yhtäkkiä kuin aavistuksen pistämänä keulaanpäin katsomaan ja keskeytti säikkyneenä äkkiä ja armotta Pietarin mietteet:
— Ei sinne, — oikealle laskekaa!
Oli jo katkaistu suurin osa tyyntä selkää, läheltä jo vastasi Kuusiston korkea ranta. Pietari oli ohjannut venheen ihan tuon harmajan linnan alle, jonka rosoiset kiviseinät ja pykäläiset muurinsärmät jo selvästi silmiin erottuivat.
— Pelkäätkö joutuvamme liian likelle piispavainajan öisiä vaellusteitä, kysyi Pietari naurahtaen, mutta käänsi kuitenkin samalla venheen soutajan osoituksen mukaan linnan sivulle, alavampaa notkorantaa kohden.