Yksityismessut olivat kielletyt, mutta joku aika sitten oli piispa erään hurskaan porvarinlesken rukouksista heltyneenä suostunut siihen, että tämän miesvainajan autuudeksi luettaisiin sielumessuja. Toimituksen suoritti joka päivä iltamessun jälkeen eräs lähes piispan ikäinen pappi ja tapahtui se puolittain salassa. Tämän messun aikana saapui piispa tavallisesti kirkkoon ja se oli omiaan tuntuvasti täydentämään hänen entisyystunnelmaansa.
Hetken pimennossa seisten kuunneltuaan messua astui piispakin kuoriin, jonka lattian alla lepäsi hänen entinen esimiehensä Konrad Bitz. Ristinmerkin tehden polvistui hän alttarin ääreen. Kauan ja hartaasti rukoiltuaan nousi hän ja papin jatkaessa messua lähti hitaasti kirkosta. Mutta sakaristoon tultuaan tunsi hän suurta väsymystä ja istahti yhteen pitkin seiniä olevista nojatuoleista. Huoneessa oli jo hyvin hämärä ja seinällä häntä vastapäätä oleva ristiinnaulitun kuva häämötti enää mustana, epäselvänä kuviona. Ovi kirkkoon oli raollaan ja hiljaisena hyminänä kuului sieltä vanhan papin messu.
Piispa painoi päänsä käsiin ja huokasi. Tässä samassa huoneessa olivat liikkuneet ja näillä samoilla tuoleilla istuneet hänen edeltäjänsä aina Maunu I:n, ensimäisen suomalaissyntyisen piispan ajoista saakka. Ja siitä oli jo kolmatta sataa vuotta. Tuolla kirkon lattian alla he kaikki nyt lepäsivät ja sinne oli hänenkin hartain halunsa jo päästä…
Mutta miten olikaan? Hämärä tuolien yllä ikäänkuin liikkui ja tiheni ja sen keskeltä selkeentyi yksi toisensa jälkeen päitä, harteita ja vähitellen koko vartaloita. Ja niin istui puoliympyrässä pitkin seinustaa liikkumattomia vanhuksia ummistetuin silmin. Kaikilla oli yllään piispallinen viitta ja viitanpoimut ympäröivät heidän yhteen puristettuja polviaan. Vaikka heidän piirteensä sakenevassa hämärässä näkyivät epäselvinä ja vaikka he istuivat pää kumarassa ja ummistetuin silmin, tunsi piispa heidät järjestään kuin olisi eilen viimeksi ollut heidän parissaan, eikä hän tuntenut mitään ihmetystä, että he siinä istuivat.
Perimpänä ja enimmän pimennossa istui Suomen kirkon perustaja, Pyhä Henrik, ja hänen rinnallaan molemmat venäläisten vankeudessa kuolleet käännytystyön jatkajat, Rodolf ja Folkvino. Muista vähän erillään istui vaskenkarvaisin kasvoin Tuomas ja häntä seurasivat kolme Räntämäen piispaa sekä niiden rinnalla kuusitoista muuta Suomen piispanhiipan kantajaa. Lähinnä Skytteä istui viisi hänen lähintä edeltäjäänsä, joiden kaikkien aikana hän oli kaniikinvirkaa hoitanut. Tuimin piirtein ja muita ryhdikkäämpänä istui viimeksi mainittujen joukossa unioniajan sotainen piispa Konrad Bitz, ja hänen piispallisen pukunsa päällä häämötti rintahaarniska sekä kupeellaan miekanponsi.
Mutta Tuomas piispa kohotti hiukan päätään, avasi hitaasti silmänsä ja kysyi:
— Ovatko Häme ja Karjala saatetut jo kirkon kuuliaisuuteen?
— Ne ovat, mutta onko minun huolehtimani tuomiokirkon rakentaminen päätetty ja onko kaniikkien lukumäärä pysynyt neljänä, joksi minä sen järjestin? — vastasi piispa Katillus.
— Tuomiokirkko on valmistunut ja minä olen vihkinyt sen toimeensa, — ilmotti Maunu I.
— Minun piispauteni aikana hävittivät venäläiset Turun ja polttivat tuomiokirkon. Onko se korjattu? — kysyi Ragvald II.