Hän asetti oikean kätensä etu- ja keskisormen huulilleen, topehti niihin sylkyä ja kastettavaa uudelleen läheten ojensi kätensä hänen oikeaa korvaansa kohti. Mutta poika nykäsi äkkiä päänsä taaksepäin, samalla kuin häneltä pääsi äkäinen ja hämmästynyt:
"Ke!"
Hän olisi peräytynyt papin edestä kynnykselle saakka, jollei kanttori kummivelvollisuutensa pakottamana olisi uudelleen tarttunut asian kulkuun ja tarrannut poikaa käsivarsista kiinni.
"Vai et pysy siinä, senkin karhunpentu… kyllä, kyllä minä…" ja hän piti vastaan kimmurtelevaa poikaa kuin ruuvipihdissä.
Varovasti ja tapaillen, ikäänkuin vaarallista ja terävähampaista elävää käsitellessä, ojensi nyt pappi kätensä ja siveli sylellä pojan korvat ja sieramet, mutisten samalla asianomaiset luvut. Kuului selvästi kuinka kiukustunut poika karskutti hampaitaan.
Kun tämä toimituksen osa oli saatu kutakuinkin kunnialla suoritetuksi, kääntyi kuratus ja asteli kirkkoon, lausuen juhlallisesti latinaksi:
"Astu Herran temppeliin, ettäs saisit ijankaikkisen elämän ja eläisit vuosisadoista vuosisatoihin, amen!"
Kanttori työnsi poikaa, hänen perässään ja kirkossa asettuivat he sivuseinään kiinnitetyn, yhdestä puusta padan muotoon koverretun, avaran kastemaljan ääreen. Kerttuli ja pojan äiti siirtyivät etehisen ovelta kirkon ovelle, ja heidän välistään kurkisteli Kerttulin poika. Kanttorin muori oli asettunut myöskin kastemaljan ääreen ja nyt alkoi vannottaminen.
"Abrenuncias sathane — luovutko pois saatanasta?" kysyi isä Mikkeli, katsoen tuimasti poikaa silmiin.
Kanttori, joka yhä kaiken varalta seisoi pojan takana ja piteli häntä käsipuolesta, töykkäsi häntä kylkeen ja sanoi hiljaa: