KAARLE. Ernst Herbig, Emilian valittu, on heittänyt minua huoneestansa.
MAHLOW. Kuinka sinä tulit sinne?
KAARLE. Kävellessäni Johanneksen-portilla, näen minä edessäni naisen, jonka luulin tuntevani. Hän kävelee hyvin kiireesti ja katselee ympärilleen usein peljästyneenä. Siitä tarkkaun, kiiruhdan askeleitani, saavutan häntä, ja kuka se on?
MAHLOW. No? —
KAARLE. Emilia, tyttäresi, isä! — Hänen arka, pelkäävä käytöksensä ilmaisee minulle, että hän tekee jotain luvatointa. — Minä seuraan häntä, hänen näkemättä minua. Hän kääntyy viimein erääsen katuun — minä hänen jälkeensä — hän astuu erääsen taloon, jossa hän häviää kolmanteen-kertaan. Vähän ajan mentyä astun minä huoneesen ja häiritsen häntä syleillessään — tuota kurjaa! — Muun, rakas isä, jätän mielen-kuvitteluksellesi.
MAHLOW. Ha, hävytöin, iletöin petturi! Vaaditkos minua sillä tavoin? Niin tahdon minä siis oikeutta käyttää; vielä tänään pitää sinun hävyttömyydestäsi kärsimän! (Hetken ääneti.) Kaarle — yksi kysymys. Ole julki-totinen ja puhu totta — mitä sinä tehnytkin olet, annan sinulle anteeksi, jos sanot minulle totuuden.
KAARLE. Isäni!
MAHLOW. Sisaresi syyttää sinua varkaudesta. —
KAARLE. Oi sitä hävytöintä! —
MAHLOW. Ole rauhallinen ja vastaa minulle hyvästi mietittyäsi kysymyksiini. Ei ketään ole ollut huoneessa, kun sinä ja tuo työmies. (Äänettömyys.) Oletkos ottanut minulta ne rahat? — Minä tahdon totuutta ja se olkoon tapahtumatta.