ERNST. Ole rauhallinen sisar; jolla semmoisia ystäviä maailmassa on kun meillä — (ojentaa kätensä Emilialle ja Johnille:) hän voi lohdutetulla mielellä katsoa tulevaisuuteen. Kyllä sinulla on oikein: me olemme köyhät. Mutt' älä epäile, ahkeroitsemiseni pitää, täytyy onnistuman.
JOHN. Ennen kaikkia, ajatelkaa tulevaa hetkeä! Tuo nuorukainen kokee kaikkia kostaakseen. Minä tunnen senlaiset luonneet. Koska he ovat luonneitta, niin pyytävät loistaa luonneilla.
MARIA. Ja kuinka sait tietää, mitä täällä huoneessasi tapahtui, Ernst?
ERNST. Minun tulee kiittää siitä isämme John.
JOHN. Eräs ystäväni oli sattumalta läsnä kun tämä konnan tuuma ja kirje pantiin kokoon. Hän etsiskeli minua heti, mutt'ei löytänyt, koska olin luonanne, lapset. Kun tulin kotiin, odotti hän minua, ja minä tavatakseni vielä Ernstiä, menin paikalla rautatielle, jolla minä, niin kuin aavistin, häntä tapasin.
MARIA. Kiitos, tuhannen kiitos — isä John!
JOHN. Älä nouse ylös, tyttöseni. — Mutta mikä on nyt tehtävä?
ERNST. Sinun pitää paikalla menemän isällesi, Emilia.
EMILIA (Hyysähtäen:) Oi Jumalaa! Isälleni! En! en! — Ja kuitenni. — Mintähden en? — Enkö ole tahtonut hyvää? Löytyykö sitte nuhde, joka voisi minua kohdata? Pitääkö minun näkemän yhden ihmisen kunnian menetettävän — kunnia, joka on enempi kun elämä — poistamattani kohtaus, jonka minä voin poistaa? Oi, anna heidän tulla, jotka minua syyttävät ja kiroovat, minä löydän voimaa ja rohkeutta heitä vastaan astuakseni! — Nyt elä hyvin, sisar, ja rauhoitu. Jää hyvin, Ernst, toistemme jälleen näkemiseksi! — Eläkää hyvin, jalo mies, en toivo teitä viimeistä kertaa tänään nähneeni.
JOHN. Ja te aivotte mennä yksinänne tämän tien? Se on myöhään, mamsellini.