Mahlow. Emilia (tulee peräovesta.)
MAHLOW. Minä olen kutsuttanut sinua — astu likemmäksi kysyäkseni vielä kerran sinulta: jos sinä tahdot antaa kätesi kauppiaalle Renard?
EMILIA. Teillä on vastaukseni, isäni!
MAHLOW. Sinä tiedät, tuo kurja, joka tunkeutui isän ja lapsen väliin, istuu häväistynä, varkaudesta syytettynä.
EMILIA. Syytettynä, mutt'ei tuomittuna, isäni!
MAHLOW. Hän on vapaa, niin kohta kuin sinä täytät tahtoni.
EMILIA. Hän tulee vapaaksi, ja minua panette kahleisin! En, isäni, siitä hinnasta itse hänkään ei tahtoisi vapauttaan.
MAHLOW. Enkö minä aina ole tahtonut onneasi?
EMILIA. No, jos te nytkin sen tahdotte, jos te tahdotte nähdä minut onnellisena, niin luopukaa pyynnöstänne — sillä en milloinkaan, en koskaan voisi minä toisen vaimona olla onnellisena. (Lankee Mahlowin eteen polvilleen) Älkää minua enää kiusatko, sillä olette panneet sydämmeni kidutus-penkille. Tässä käskevät kiitollisuus ja lapsellinen rakkaus antamaan perää — sieltä huutaa onni, elämäni ainoa onni, sydämmen kaikilla riemuilla, rakkauden kaikilla iloilla ja autuudella minulle: ole luja!! — Oi älkää kiusatko minua enään, antakaa minulle se mies, jota minä niin syvästi rakastan!
MAHLOW. Ja millä salaisuudella on hän niin lujasti sitonut sinua itsehensä kiinni?