Ensimäinen liikkuu mytillisissä olennoissa taikka sisältää muistelmia lappalaisten vanhasta jumaluusopista, sadun muotoon puettuina.
Toinen laji perustuu historiallisiin tapauksiin ja kertoo otteluista vihollisten kansojen kanssa entisyydessä.
Kolmas puhuu eläinten omituisuuksista ja eri mielenlaaduista, antaa kansallisia selityksiä heidän ulkonäöstään, väristään j.n.e.[10]
Saduista ovat, kuten Friis muistuttaa, useat nyky aikaisia ja vieraita, lainattuja ympäri asuvilta Suomalaisilta, Ruotsalaisilta ja Norjalaisilta. Näihin kuuluvat epäilemättä ne lukuiset jutut, jotka puhuvat kuninkaista, ruhtinaista ja ruhtinattarista, linnoista j.n.e. Toisinaan tapaapi kuitenkin myös näitäkin nimiä vanhemmissa taruissa.
Muutamilla lisäyksillä saattaa tämä Lapin runouden jako yleensä vieläkin pitää paikkansa epos-lajin suhteen. Ensimäiseen osastoon, mytilliseen epos'een kuuluu etupäässä Päiven pärne ja kertomukset Päiven neida'sta, ehkäpä myöskin erinäisiä kohtia Piššan Paššan pardne'sta, mikä kuitenkin on enemmän historiallista luonnetta. Stalu-sadut kuuluvat kyllä niinikään ensimaiseen jaksoon, etenkin ne, joissa puhutaan Saivö'sta, Haššis-ädne'stä ja Njavvis-ädne'stä j.n.e. Useimmiten kuitenkin ovat perin saduntapaiset seikkailukset kertomuksen aineena, ja nämä eroavat korkeammasta mytillisestä käsitteestä samaten kuin senkaltaiset sadut muissa kansoissakin. Mutta tuo vähitellen ilmestyvä prosallinen käsite näyttäikse tässäkin, esim. jos vertaa tuon puhdasrunolsen Njavvisene sadun Düben'issä siv. 331-334 sitä vastaavaan Friis'issä, Sprogprøver siv. 81-83 ja 87-89, Eventyr siv. 14-23. Toisen vielä mitättömämmän toisinnon samasta sadusta kuulin kerrottavan Sorsele'ssa; molempien äitein nimetkin oli siinä, unohdettu, puhuttiin ainoastaan Stalu'sta. Tätä, joka pää-asiassa on samaa kuin jättiläiset (jättenes, jähtanas, jätanas) kerrotaan kömpelöksi, ihmissyövaksi mieheksi, lappalaisia suuremmaksi. Toisinaan silmäpuoli tai sokea; hän asuu etäällä erillään muista ja on usein rikkirikas. Mutta hän kun on typerä, heikommat Lappalaiset hänet usein pettävät. Hänen vaimonsa nimi on Ludač, Luhdač (lude), jolla on tuon elävän muoto ja joka tavasta käypi sokeaksi siten, että hän kätkee silmänsä kynnyksen alle. Vihollisensa tappaa Ludač rautaisella putkella, jonka läpi hän imee vihollisensa veren.[11] Friis johtaa nimen Stalu ruotsalaisesta sanasta stål, teräs, joka ennen äännettiin myöskin stal, ja pitää sitä seikkaa, että hän joskus on puettuna rautaiseen takkiin, todistuksena siitä, että hän alkuansa merkitsi viking. Kuinka oikea tämä etymologia on, lienee paha päättää.
Useat kirjoittajat ovat Stalu-satuja julkaisseet, niinkuin Högström,[12] Laestadius,[13] Friis kielinäytteissään ja satukokoelmassaan siv. 73-110, sekä myöskin hänen mukaansa v. Düben. Sorsele'ssa olen itse useampia kuullut, osittain Fjellner'ilta, osittain muilta; tavallisesti pitivät ne yhtä ennen julkaistujen kanssa. Semmoisia tavataan yltympäri koko Lapinmaan.
Historialliseen jaksoon kuuluvat kaikki ne sadut, joissa taistelut naapurikansoja vastaan kerrotaan. Nämä ovat tavallisesti Tschudejä, joita enimmiten ja erittäin pohjoisessa Lapissa pidetään karjalaisina. Etelän puoleen merkitsee tämä nimitys ensimäisiä Lappalaisiin tunkeuvia Ruotsalaisia, niin ainakin Sorsele'ssa, missä heidän nimensä äännetään čure =čuude; sana merkitsee nyt ainoastaan vihollista. Myöskin Venäläiset saavat tavasta tämän nimityksen, vaikka kyllä tavallisia Karjelah, Ruošša-čudeh nimiäkin käytetään. Tämänkaltaisissa tarinoissa ei ole vaihtelevaisuutta paljon. Etenkin pohjasessa näytetään kaikkialla paikkoja, missä viekkaammat Lappalaiset ovat syösseet vihollisen, joko kohisevaan koskeen taikka syvään vuoren rotkoon, taikkapa jätetään tämä yksinäiselle saarelle, missä hän koko joukkonensa kuolee nälkään tai muutoin kaikellaisten konnankoukkujen kautta heittää henkensä. Högström[14] ja Laestadius,[15] niinkuin myöskin Friis[16] ja muut julkaisevat koko joukon semmoisia satuja, Aslak Laiti on kertonut minulle moisia Utsjoen tienoilta.
Kolmas laji on tuo Lappalaiselle erittäin rakas eläin-taru, joka häntä usein aika lailla huvittaa. Friis'in kokoelmassa on kolme semmoista: kettu ja karhu, lohi ja ahven, metsäja koti-eläimet.[17] Niitä on kuitenkin paljon enemmän, ihan kuin suomalaisilla. Niistä lyhyemmistä lauluista, jotka alempana julkaisen, ovat muutamat tätä läjiä, usein, kuten v. Düben muistuttaa, epigrammatillisesti teräviä ja supistuneita. Mainittavat ovat vielä sananlaskut (sadne-vajasak) ja arvoitukset (arvadusak), nämä näytteet kansan terävästä havaintovoimasta, joita niin kosolta on Suomalaisilla ja Virolaisilla. Friis on ottanut muutamia kielinäytteiden joukkoon; painatan ne uudestaan tähän, koska kokoelma on, ensimäinen tähän saakka tunnettu; ja hänen kirjansa ei ole helposti saatavissa. Kielimurre on Finmarkin tai norja-laislappalainen.
Sadnevajasak, Sananlaskuja.
1. Adde bädnagi ja gula baha sanid. -Anna koiralle ja kuule pahoja sanoja.