(Z. Topelius: Kesäpäivä Kangasalla.)
Puun oksaizel ylimbäizel
mäjel Karjalan kaikerran mie,
mih kiännyn, mih silmän'i siirdyy,
vein selgie vain vienoizie;
tuol Luadogan veit, tuol loittuo
veit toizet ne vierähtelöö,
tuol Siämjärven kuldazet rannat
kera hiekkazien kiltšettelöö!
Da kiänny hos kunne, sie kiänny —
kuin taivahan silmäizet
salojärvyöt ne suat tšomat läikkyy,
Vieljärvet, oi, vilvakkazet;
da suarie, da suarie, da n'iemie,
da lahtiloi, pohjukkoi,
en t'iijä, kuin kiittiä, kuin laittua,
kuin laulua, kuin lauzuo, en voi! — —
Mie vain olen lindune pien'i,
en piäze mie taivoizih,
ei siiben'i kanna, ei t'ien'i
vie pilvyzih piälimäzih;
jos veizi, jos voizi, ah, sinne
luoks Luojani liidelizin,
da siel, Hänen jalgazien juures,
nenga laulazin, kaikerdazin:
Oi taivahan pyhä Herra,
sie kaiken, oi, luad'ija, sie,
voi kuin sinä kauneheks luajit
tämän muan, midä kierdelen mie!
Voi, kuin sinun Aunus on armas,
kuin Karjala korgie on, ah,
pyhä Luoja, sie rakkahus anna
tädä ainos, oi, armastamah!
HONGAZIEN KESKES.
(Yrjö Koskinen: Suomen salossa.)
Hongazien keskel tual mökkine seizoo, Suomen da Karjalan kangahil tual, hongazien keskes nua lambizet läikkää, lambizet armahal Aunuksen mual. Hoi tu-ru-tu-ru-tua, hoi tu-ru-tu-ru-tua, laulaa miun lauhakka Aunuksen mua!
Vain kägö kuldaine kulleh se kukkuu, kuldazen helevyttä helkyttää! Paimoimba soitto se vuarazil vastuav, kuin syväinpohjazeh tšylkyttää! Hoi tu-ru-tu-ru-tua j.n.e.
Vain oma hengibä heis helävöittšöö, hongazien huoguzis, lauluzis, muus. Ah, itše iändä en kieldiä jo jaksa, ah, itšel torvi jo tuohine suusi Hoi tu-ru-tu-ru-tuu, hoi tu-ru-tu-ru-tuu, soittaa jo miun oma torvi da suu!