Ylin ollut ei mulle, ah, auvo se ansaittua: sun syliisi kuolla ja elää sun jalkojes eessä. Tuon tuskakin todistaa, joka vaivaa mua… jos sanoisin sentään, että ma rakastan sua! Mitä virkkaisit, sinikukka synkässä veessä?
Suru.
Mun eloni mennyt on hukkaan, ilo poissa ja ylpeys ja voima, ainut ystävä epäily, soima, kun neroni päässyt ei kukkaan.
Kun Totuuden tuntemaan tulin, sitä ystäväks ensin ma luulin, mut Totuuden kun sanat kuulin, sen ohi jo kernaasti kulin.
Se sentään on ihana iki!
Ja ken sitä käynyt ei liki
maan päällä, ei ymmärrä mitään.
Hyvä kaikki pois häviää nyt.
Herra puhuu, vastata pitää;
vain itkuni mulle on jäänyt.
G. BRANDES
Vaeltava ritari.
Niin kauan kuin vääryyttä puolustetaan, kuin en kohdannut voittajaani, kuin kunnian laakerin kaunistetaan päät konnien kautta ulkomaan ja kautta myös Tanskanmaani;
niin kauan on sieluni myrskyinen ja kulkeva ritari kulkee. Voi, ijäisyyden ma tarvitsen, kuin muutkin hauta mun sulkee.