"Vaikka orjantappuroita kyllin elontiellä niitin, kyllin niitin, kyllin siitin, viel' en aistejani voita, viel' en hengen hekkumoita suistaa voi ma synnintyöstä. juuri äsken olin syöstä… Anna, auttaa mua koita!
"Älä luule, että soimaan itseäni iloks vainen, mutta pienin kipunainen sydämessäin tulen voimaan syttää voi ja autioimaan. Siell' on paljon sytykettä! Anna suothan, suothan, että pääsen Jesuksen ma hoimaan!"
Anna vartoo vaan ja uottaa, mitä puhuu miesi pyhä. Ymmärtää hän ei voi yhä, miksi lempi synnin tuottaa: vaan hän luottaa vaan ja luottaa ja hän ymmärtää, ett' yksin hän saa käydä käsityksin, hän saa Herran miestä juottaa.
Anna lankee polvillensa, tarttuu käsiin voideltuihin, yhtyy yljän rukoiluihin tykö taaton taivaisensa. Ja hän häilyy hiljaksensa ja on valkea kuin vainaa, kun tää suvaitseepi painaa suukon hänen otsallensa.
Sonetteja Dianalle.
l.
Diana.
Sa synnyit sätehistä aamunmaan ja puiden vihreästä, ruohonpäistä, mut minä vaan sain syntys nähdä näistä, sa lienet ehkä hullun houre vaan.
Sun piirtees tyynet lepäs levossaan, kuun kairaa kutris kantoi välkkyväistä, ja paimenta sa lemmit leikkiväistä, sa jumal-synty, synnillistä maan!
Siit' asti luonto kaikk' on herännyt.
Ma kuulen laulut puron pulpunnasta
ja joka puusta äänet puhuu nyt.