W. 1839. Tammikuulta.
Mehiläisen entisestä olosta ja nyt jälle ilmaumisesta.
Kaks' oli vuotta kaahatellut,
Ajastaikoa ajellut,
Mehiläinen meiän maalla,
Koska kurja kulkuansa,
Raukka rannan kiertoansa,
Waivanen vaellustansa,
Alko suuresti suruta,
Walitella vaikiasti
Sano ei saatavan simoa,
Eikä mettä mielehistä,
Näillä mailla, mantereilla,
Talvisilla tantereilla,
Näissä pakkasen pajoissa,
Wilun vihmojen majoissa.
Oli hän käynyt Karjalassa,
Sekä samonnut Savossa,
Häilynyt Hämehen maalla,
Tungetellut Turkuhunki,
Wielä mennyt Wiipurihin,
Yrttänyt lahen ylitse
Wirohonki viimeisellä.
Löynnyt ei sitä sioa,
Paikkoa palaistakana,
Jossa armo annettaisi,
Saataisi sulosananen.
Muut linnut, lihavat linnut,
Ehkä muuten muukalaiset,
Saivat lemmen liikkumalla,
Kunnian kuleksimalla.
Heill' oli puku parempi,
Nuttu kahta kaunihimpi,
Tuotu Tukulmin periltä,
Saksan maalta saatettuna;
Hän oli halpa harmajassa,
Kotisaaussa sarassa.
Sillä kurja kunniansa,
Raukka arvonsa alensi;
Oli outona kylissä,
Tuntematonna tuvissa,
Karjalassa kainu vieras,
Savossa sananalanen,
Hämehessä häiy lintu,
Turussa paha turilas.
Ken se tuomitsi tulehen,
Ken oli viskata vetehen,
Ken muuten pahoille panna,
Korpin syöä syyätellä.
Niinpä sieltä tultuansa,
Kotihin kohattuansa,
Ei sanonut ensinkänä
Oikein älyävänsä,
Mintähen tämä hänelle —
Mintähen ajan tämänki
Teki työti tuhman lailla,
Kaksi vuottansa kaotti.
Oisi ollut mielestänsä
Parempi pajun vesoilla
Maata maassa paikallansa,
Nukahella nurmikolla,
Lehtovieressä levätä.
Ei oisi kylä kysynyt,
Miero miettinyt mitänä,
Olostansa, onnestansa,
Tavoistansa, taioistansa;
Eik' oisi kulunut kieli,
Wäki tyhjähän väsynyt.
Sillä mielellä samalla
Ei luvannut luonenkana
Mennä toiste tuonnemmaksi,
Etähämmäksi ikänä,
Palvelemahan pahoja,
Ihmisiä ilman alle,
Kataloita kaikkialla,
Ylen harvassa hyviä.
Kuultuani kurjan itkun,
Waikian valitusäänen,
Toki tunsin tuiman huolen,
Kanssa katkeran havatsin.
Ajattelin armahella,
Säästellä ja säälitellä,
Antoa asuaksensa
Oman pirttini pihalla,
Oman pellon pientarella,
Oman rantani rajoilla.
Waanp' on tunki toisahalta,
Pääsi päähäni ajatus,
Muistu muinanen sanoma,
Kun ma olin kuulla saanut
Palkollisista pahoista —
Kuinka kurjat kumman lailla
Muita aina arvelevat,
Muita moittivat yhäti,
Itse syytönnä elävät,
Ilman virhettä, viatta.
Sanoinpa sanan samassa,
Lausuelin linnulleni:
"Mitä tuhma tuikuttelet,
Lintu kurja kuikuttelet
Olostasi, onnestasi,
Wuosistasi, voimistasi,
Kun et kurja kumminkana
Olla oikein osannut!
Tuhmin työsi toimittelit,
Pahoin päiväsi menetit;
Olit lapsi laatuasi,
Warsin heikko varreltasi;
Et kyennyt kumppaliksi
Rinnalle ripiänlaisten;
Muut ne töille työntelihen,
Muut saivat salometsille,
Sinä lauluja latelit,
Ja vetelit virsiäsi,
Panit paljolta lorua,
Et sitänä siivon lailla;
Outoja oli sanasi,
Tuiki tuntemattomia,
Weettyjä Wenäeheltä,
Karjalasta kaivetuita,
Rajamaissa mainituita,
Kuultuja Kotalapissa,
Keksimiä kehnompien,
Talonpoikaisten puheita,
Joit' ei suuremmat suatse.
Kärsi kuulla korvatkana."
"Sentähen sinua neuon.
Sekä käsken ja kehotan —
Mene vielä, kun menetki,
Lähe taasen, kun lähetki,
Wuoeksi vaeltamahan
Suomen suurihin kylihin.
Ennen tuttuihin tupihin,
Wieläpä luoksi vierastenki
Ennen tuntemattomien!
Sitte sinne tultuasi,
Kunne'ki kulettuasi,
Pyyä siivona pysyä,
Ajan kaiken kaunihina;
Aina siivona sanoissa,
Sekä töissä toimellisna,
Iloksi monen isännän,
Monen miehen mieltä myöten!"
"Heitä poies herjat laulut,
Lorut joutavat lopeta,
Tuo ennen toet sanomat.
Hanki taampaiset tarinat,
Elämästä entisestä,
Suuren Suomenmaan kylissä,
Lausu vielä lasten kuulla
Nykyisestäki olosta,
Mitä tuntenet toeksi,
Ja muuten muisteltavaksi,
Josta oppia olisi,
Kartutusta kasvaville!"
"Elekä kysy kyllin päältä,
Puhu paljo palkoistasi —
Kysy riuna, kysy kaksi,
Ano puolen palttinaista,
Koko kuukauen kululta,
Neljän viikon vieremältä;
Sano et voivasi sitänä
Palkita pahalla työllä,
Tolkun, toimen puuttumalla,
Wähän voimasi varalla."