Kiittäin ystävätänsä nytkin osotetun jalouden ja rakkautensa puolesta, sanoi kauppamies hänelle: "ei ole mitään hätää; minä olen ainuastaan valhetellut tämän seikan, näyttääkseni yksinkertaiselle helppouskoiselle pojalleni, mikä erotus onki ystäväin ja ystäväin välillä. Hänellä oli kaksikymmentä ystävää, joidenka luona kävimmä, eikä yksikään olisi auttanut häntä, niinkun sinä minua."
Keino ylösherättää kuolleita, taikka täyttä onnellisuutta ei löydy maassa.
(Muualta.)
Kuninkaalta kuoli puolisonsa ja häntä ei voitu millään lohduttaa. Yöt päivät istui, suri ja itki hän sen kuolleen ruumiin vieressä, ei syönyt eikä juonut, jotta jo peljättiin hänen itsensäki kohta kuolevan. Niin käytiin ja noudettiin muuan viisas mies, etteikö hän saisi Kuningasta ylellisestä murehestaan vieroitetuksi. Wiisas tuli ja astui surutupaan Kuninkaan eteen. "Armollinen Kuningas! sanoi hän, ele närkästy, että rohkenen sinua lähestyä suuressa Murheessasi. Enkä tule tyhjillä lohdutuksilla vaivaamaan sinua, vaan ilmoittamaan, että entinen onnesi on pian jälle palajava. Pian on puolisosi heräjävä unestaan ja omalla kädellänsä pyhkivä kyynelet silmistäsi. Toki oudostutti puhettani, mutta minä olen muutamassa vanhassa kirjassa löytänyt aivan tarkan välikappaleen, jolla voin jälle herättää puolisosi. Sihen ei tarvita, kun että kolme täydellisesti onnellista ihmistä kirjoittavat nimensä puolisosi haudalle, niin hän kohta nousee ja on elävä, kun ennenkin.
"Se pitää kohta tehtämän, sanoi Kuningas, valitse itse ne kolme onnellista, joita tarvitset. Jos he takasin tuovat kalliin puolisoni niin olen itse heidän seassansa neljäntenä täydellisesti onnellisena." Paikalla antoi hän ulos käydä käskyn, että kaikkein, jotka nautitsivat täyttä onnellisuutta piti löydyttämän itsensä viisaan tykönä ja antaman nimensä Kuningaspuolison haudalle.
Waivoin oli tämä käsky maakunnassa julistettu, koska muuan nuori mies juoksi hengästyneenä viisaan eteen ja sanoi hänelle: "nimeni on Abraham, kirjoita se haudalle ja joudu, sillä aika on tärkki." "Miksikä niin tärkki?" kysyi viisas. "Siksi, vastasi nuorukainen, että minä rakastan nuorta, ihanaista neitsyttä, täydellisintä Jumalan luotua olentoa. Tämän täydellisyytensä ohessa on hän kuitenki vähä muuttelehtavainen ja epävakainen luonnostansa; eilen hylkäsi hän minun luotaan, vaan kutsui tänäpänä jällen ja nyt minä juuri tällä hetkellä, olen onnellisin kaikista ihmisistä. Jos vielä huomennaki lienen, sit' en tiedä. Sentähden joudu nimeni kirjoituksessa!" "Sinä olet onnellisin ihmisistä, vastasi viisas, niinkauan kun se ihana neitsyt sinua rakastaa ja sitte kun hän hylkää sinun, olet kentiesi onnettomin mielestäsi. Mutta hän rakastaa eli hylkää, miten ilma muuttuu. Wähän kummanlaista on siis onnellisuutesi. Kernaammiten, kun sinun onnellisuutesi, rupiaisin vilutaudin alaseksi, joka ehki määräajoillansa palajaa ja jota vasten tiedän olla varusalla. Mene pois nimenesi, se ei kelpaa."
Muutaman päivän perästä tuli nuori aviopari viisaan eteen. He olivat neljä vuotta hellimmästi toinen toistansa rakastaneet. Moninaiset esteet ja koetukset olivat he onnellisesti voittaneet ja nyt vihdoin altarin edessä yhdistyneet. He puhuivat niin ihastuttavasti onnellisuudestaan, että viisaalla ei ollut mitään vastaan sanomista. Kuitenki sanoi hän täytyvänsä koetella, jos sama onnellisuus olisi oikein vaka ja kestävä. "Tämä koetus, sanoi hän, olkoon ei pitkä, eikä vaivaloinen. Menkää yhdeksi viikoksi ja nautitkaa iloa toinen toisenne kanssa ilman mitään muuta huvitusta ja ypö yksinänne. Itsestänne mahtaa teillä olla kylliksi iloa, ettettä muuta kaipaakaan. Sitte viikon päästä tulkaa jällen, niin kirjoitan nimenne." — Ilolla mieltyivät tähän kokeesen ja rientivät kahdenkesken nautitsemaan iloa, jota ei kenkään koko viikossa olisi hämmentävä. Missä ihastuksessa, missä riemussa eikö kulunut ensipäivä! Seuraava oli jo vähä pensiämpi, kolmantena ikävyivät, neljäntenä riitausivat ja viidentenä — erkausivat toinen toisestaan. Wiisas odotti heitä, vaan ei kuulunut kumpaakaan.
Wasta mainitun nuoren parikunnan perästä tuli kaksi köyhännäköistä, erinomaista personaa ja pyysivät tulla kuunneltavaksi. He olivat veljekset ja vanhin heistä alkoi lausua: "köyhiä olemma me ja alhaisesta säädystä, eikä meillä ole ystäviä, jotka meitä auttaisivat. Asumma pienessä kaupungissa, jossa tuskin lähimmäiset naapurimmekaan meitä tuntevat. Sanalla sanottu: emme ole lähelläkään onnea vaan jos kuninkaalle kelpaisi auttaa meitä, niin pian puolisonsa herättämiseksi saisi meistä kaksi täysionnellista ihmistä. Sihen ei tarvittaisi muuta, kun että asettaisi veljeni maaherraksi syntymäkaupungissamme ja minulle, joka en pyri kunniasioihin, käskisi rahavoutinsa maksaa sata tuhatta riksiä." "Pian pitää olla anomuksenne täytetty, vastasi viisas. Minä käyn Kuninkaan puheille ja epäilemättäki antaa hän teille mitä onnellisuudeksenne tarvitsetta. Mutta sitä ennen, sanoi hän sille vanhemmalle veljelle, pitää sinun laittaa minulle kirjallinen todistus joltain, jolla on sata eli tuhatki tuhatta riksia ja sillä summallansa olisi täydeksi onnellinen." Ja nuoremmalle sanoi hän: "sinun pitää laittaa minulle samanlainen todistus joltain pienen eli suuren kaupungin maaherralta. Sitte olen tekevä, mitä taidan teidänki onnellisuudeksi ja meillä on kolmen kaivatun siasta neljäki täydesti onnellista ihmistä. Kuninkaan puolison heräjäminen tulee niin välttämättömästi tapahtumaan."
Weljekset mieltyivät sihen, lupasivat laittaa todistukset ja pian tulla takasin, vaan eivätpä tulleetkaan. Eivät löytäneet rikasta, joka ei pyrkinyt rikkaammaksi, eivätkä maaherraa, joka ei olisi toivonut päästäksensä vaikka Kuninkaaksi. Tainkaltaisilla mutkilla pääsi viisas monesta muustaki onnellisuuden uneksiasta, joista yksi toivoi saada jonkun ihanan maahovin, toinen korkian kunniaviran, kolmas arvomerkin j.n.e. Monen semmoisen hurjan perästä tuli vihdoin muuan vakainen kelpomies, joka ei toivonut, mitänä. "Herra, sanoi tämä kelpomies, iloa ja huvitusta minä yksin rakastan, mutta viisaudeniloa ja huvitusta. Työ, kohtuus ja tytyväisyys ovat ne välikappaleet, joilla viljelen iloani ja lisään nautintoani. Myös olen nuori, terve ja melko rikas. Sihen lisäksi on minulla monta ystävätä, eikä yhtään tiettyä vihamiestä. Waimoni on nuori ja kaunis, jota rakastan sydämestäni ja hän rakastaa minua. Wiisi vuotta olemma jo olleet yksissä ja saanet kaksi kaunista lasta, pojan ja tyttären. Eikö minulla siis ole syytä pitää itseäni täydesti onnellisena? Synti olisi minulla siitä, jos muuta ajattelisinkaan." "Wissisti on sinulla syytä sihen, vastasi viisas, ja tunnustaa täytyy, kuoleman minua, jos olisin sinun siassasi, jo vähän pelottavanki." "Aivan tosi, lausui toinen, tämän elämän nautinnoilla olisi aivan huono arvo, jos ei niiden loppu toisinaan vähän huolettaisiki." "Oikein sanottu, arveli viisas, mutta epäilen, että se onnellisuus, jota pelko toisinaan tapaa, ei ole oikein puhdas ja täydellinen." "Kuolematani, sanoi mies, minä vähemmiten kaikista muistelen." "Se sitte on toinen asia, lausui viisas, mutta koe ystäväni saada se peräti pois ajatuksestasi ja totuta itsesi uskomaan, ettet koskaan kuole. Sitte tule jällen ja minä kiitollisuudella otan nimesi haudalle kirjoitettavaksi. Nyt siitä ei vielä ole apua kuolleen herättämiseksi."
Se onnellinen meni ja koki poisvieroittaa kuoleman muiston. Mutta mitä ennemmin hän yritti olla ilman, ettei koskaan muistaisi kuolemata, sitä useimmin tuli se hänen muistoonsa ja mieleensä. Wiimein rupeis kuoleman pelko häntä oikein vaivaamaan. Ei hänestä siis ollutkaan takasin tuliata. Kolme kuukautta oli kulunut siitä, kun viisas ensin alkoi täydestä onnellisia kuulustella. Ja kun ei sillä ajalla ollut ketänä semmoista tavannut, niin epäili vastakaan tapaavansa. Niin meni Kuninkaan tykö, jonka ensimurhe jo oli niin antaunut, että viisas rohkeni tunnustaa, epäilevänsä, ei koskaan löytää täysionnellista ihmistä, jonka nimi kelpaisi haudalle. "Mihin, sanoi Kuningas, mihin kaikki se tyhjä vaivasi? Mikset heti kirjoittanut omaa ja jonkun muun kahden viisasten nimeä haudalle jos siitä olisit apua toivonut? Te viisaat kuitenki aina kehutta ja kerskaatta, ettei muussa, kun viisauden tutkinnossa ole täyttä onnellisuutta." "Uh, armollinen Kuningas! vastasi viisas, ne viisaimmatki meistä ovat kuitenki ihmisiä. Usein pettyvät omilla, usein toisten luuloilla. Mitä minuun koskee, niin olen kolmekymmentä vuotta etsinyt viisautta ja onnellisuutta, vaan en ole vielä löytänyt kumpaistakaan." "Niinmuodoin, sanoi Kuningas, ei ole yksikään ihminen täydesti onnellinen?" "Ei yksikään, vastasi viisas, ei yksiainuakaan. Eikä taida'kaan kukaan täällä elossa tulla täydesti onnelliseksi. Sillä kaikki muuttuu ja ilomme lakastuu, kun kukkanen. Se korkia puolisosi, jota suret ja kaipaat, uskoi ihanimman ikänsä alla tämän totuuden. Ylistäin Luojan tahtoa käytti hän tästä vajaavasta elämästä hyväksensä mitä hänelle oli sallittu, ja on nyt mennyt toiseen onnellisempaan, josta, joka sinne kerran tuli, ei enää toivo takasin. Niin mitä sinäki, korkia Kuningas, häntä sieltä paremmasta elämästä pahempaan toivoisit. Lakkaa suremasta ja tydy Luojan töihin, sillä ei kenkään taida niitä parantaa."