— Ja nyt toisia sijaan — meitähän tässä talossa Tapanin kanssa tuleekin neljä miestä, niin, tottapa otetaan siis meiltäkin.
Paavo oli jo selvillä, ettei kysymys ollut mistään muusta, kuin että juuri hänen tuli suoriutua sotaväkeen. Huhuja uuden sotaväen otosta oli kulkenut usein, ja aina ne olivat toteutuneet. Ja kun kerran sotamiehen kirjoihin joutuu, niin siinä ei auta rukous eikä kirous… Ja Paavo oli vasta vuosi aikaa sitten mennyt naimisiin.
Paavo keräsi kouriinsa viimeiset heinät reen pohjalta ja vei ne suoraan talliin hevosen eteen. Nosti sitten häkin pystyyn seinää vastaan ja veti reen suojukseen. Ja sitä puuhatessaan kysyi hän tyynellä äänellä, ikäänkuin ohimennen, isältään:
— Toraa kuului äsken taas tuolta pirtistä, eukotko riidassa?
— Heh, tokko tuosta sovintoa tullee koskaan! Se on Matin akka siksi torainen ja kärty ja muka emännyydestään arka, eihän sille miehensäkään mitään mahda. Ja aina ne Iikan eukko ja sinun Liisasikin näykähtelevät. Ei tässä pirtissä sopua tule, niin kauan kuin ne kaikki siinä elävät yksillä tiloilla.
— Sitä se näkyy olevan. Ja Tapani puuhaa vielä neljättä!
Yhdessä astelivat isä ja poika takapihalta tupaa kohden. Vaan ovelle he pysähtyivät, ja isä katseli ääneti, kuinka Paavo otti pirtin seinustalta esiin suksensa ja rupesi mäystimiä korjailemaan.
— Mihinkä sinä nyt vielä hiihdät?
— Käyn Kelalassa, Rannan Pietarin puheilla.
— Sitäkö tuumaat salolle lähtöä?