Kivakon mutkan kieraisee koski juuri tämän korvan alapuolella, ja kun se siitä viimeisen kerran oikeaa, on edessä oikosuora, kapea ränni tyrskyvää aallokkoa melkein silmänkantaman matkan. Jo ennen oli meille kerrottu, että tuo viimeinen korva Seitsenoikeassa on kovin, ja perämiehestäkin näkyi kyllä, että tässä on tärkeä paikka edessä. Edellisissä korvissa oli hän pahimmassakin kuohustossa seisonut mela kainalossaan verrattain huolettomana, väliin melkein velton näköisenä. Nyt hän yhtäkkiä näytti pingoittavan jäsenensä ja samalla tahtonsa ja koko sielunsa kiinteäksi ja tarkaksi sen vaarallisen taipaleen varalta, joka oli tulossa. Tanakasti hän varmisti jalkansa kaaripuita vastaan, sujautti polvensa hiukan notkuun ja väännäytti koetteeksi pariin kertaan edes takaisin melaa vedessä, kai nähdäkseen, tottelisiko vene hiuskarvalleen hänen pienintä käskyään. Näytti tottelevan. Ei värähdystä näkynyt hänen kasvoissaan, tuskin silmää hän räpäytti koko ajalla venheen sukkulana suikeltaessa mahtavain kuohujen lävitse, ja selvästi näkyi, miten lihakset hänen kaulassaan kovenivat aina, kun hän ruumisvoimallaan painautti melaa ja siten väisti venettä hyökkäämästä hyrskyä kohti, jonka vaahdonpeittämässä silmässä pohjakallio vaani saalista. Hänen katseensa oli niin terävä, että olisi luullut hänen sillä voivan puhkaista kallionkin keulan edestä.

Mutta sitä ei kestänyt kuin minuuttia pari, kolme. Tuota pikaa oli puikahdettu senkin pahimman korvan alle, ja samassa vieri vene taas tyyntyvälle suvannolle. Laskumiehenkin kasvoista katosivat ankarat, teräviksi pingoittuneet piirteet ja jäsenet laukesivat liiasta jännityksestään entiselleen. Hän pisti tupakan ja tarttui taas huopasimeen.

— Se korva se riuhtaisi heistä viimeisetkin venheen päältä, ja tuohon kallioon särkyi venhekin pirstaleiksi. Sitä paikkaa ei leikin melatta lasketakaan. Vaan yksi mies pääsi vielä hengissä senkin alle, taivas tiesi, miten lie päässyt. Tässä suvannolla sillä vielä oli siksi verran tarmoa, että kun soluili rantavirtaa alas, sai käsivartensa kieraistuksi vesirajassa kasvavan puun ympäri — tuon näreen ympäri juuri tuossa — ja hän kieraisikin ne niin lujalle, kuin olisivat ne olleet siihen kiinni juotettuina. Mutta siihen hän samassa kontettuikin ja kangistui. Mökkiin, tuohon suvannon rannalle, olivat muutamat tytöt, jotka olivat jääneet kirkonajaksi kotimiehiksi, kuulleet hätähuutoja ja olivat lähteneet soutamaan koskelle päin saadakseen selville, mistä se huuto tuli. Toiset miehet olivat silloin jo hukkuneet ja uponneet, tämän yhden löysivät vain siitä puusta. Mutta niin se oli siinä lujassa, että he tuskin jaksoivat yhteisin voimin häntä siitä irti kiskoa. Hengenmerkkiä ei ollut enää vähääkään, vaan kun tytöt veivät hänet lämpimään mökkiin ja siellä hieroivat, niin siitä se vähitellen virkosi ja henkiinpähän jäi. Muut viisi vei koski, ja ruumiit löytyivät myöhemmin mikä mistäkin monen virstan päästä.

Nyt olimme me jo Seitsenoikean alla, ja kertomus koskeen hukkuneista oli myös jo lopussa. Hyvään aikaan ennen kirkonaikaa olimme ehtineet kosken alle, ja nyt oli taas soudettavana pitkä suvanto. Laskumies sai laskupalkkansa, haukkasi suupalan matkamiesten eväistä ja lähti kohta astumaan takaisin rantapolkua pitkin. Sitä ennen hän törmällä lähtötupakkaa sytyttäessään kumminkin vielä kerran palasi noihin hukkuneisiin ja kertoi:

— Viisi virstaa tästä alaspäin näette rannalla talon. Senkin talon isäntä, nuori mies, oli hukkuneiden joukossa. Hänen ruumistaan haettiin kauan, emäntä oli palkannut erityiset harojat, mutta turhaan sitä harottiin. Pari viikkoa myöhemmin sattui sitten emäntä, joka vasta oli ensimäisen lapsensa tehnyt ja suri kovin miestään, eräänä iltana seisomaan kotirannassaan. Pitikin sen silloin sattua, että juuri siihen kohosi ruumis ja tuli verkkaan lipuen virran muassa — emäntä tunsi miehensä ruumiin. Niin kuuluu tämä tapaus syvälle painuneen tuon nuoren naisen mieleen, että hän siitä pitäen on herjennyt melkein hupsakaksi. Sitä se kuuluu kaikille ihmisille valittavan, että kadotukseen se hänenkin miehensä meni, kun kirkonaikana kosken laski, sanoo nähneensä sen unissaankin… tietääpä ne höperön unet…

Tuommoisista tapauksista ne muodostuvat kansan mielessä vähitellen, kunhan muistot, surut ja mielikuvitus ehtivät lisiään rakennella, nuo monet koskitarinat. Epäilemättä muodostuu tästäkin kenties montakin "Seitsenoikean tarinaa", joita isät kertovat pojilleen opettaessaan heitä jo pienuudesta pitäen tottumaan koskien salaisuuksiin ja kunnioittamaan niiden mahtavuutta ja voimaa.

(Nuori Suomi II.)

LEPOPAIKKA.

Taival oli pitkä ja autio, niinkuin ovat taipalet Kiannan ja Kuusamon syrjäkylien välisillä kinttuteillä. Talosta lähdettyä oli jo pari tuntia kävelty poikki soiden ja pitkin kankaita, samoiltu sitä yhtä tavallista, tasaista tahtia, ja vielä oli parin tunnin matka lähimpään taloon. Ääneti kuin ainakin astuttiin pitkin karua, harvapuista koleikkoa, hypittiin kiviltä keloille ja mättäille ja kierrettiin aavan suon laitaa tarpeettomasti mutkittelevaa polkua myöten. Noustiin harjulle siitä, käveltiin sen selkää kappale, niin jo tultiin laakson jyrkälle rinteelle, jonka pohjalla tiheitten leppäpensaikkojen välissä puro koskena lirisi.

Omituisen sulavasti soveltui sen ääni silloiseen hetken mielialaan, enkä malttanut olla istahtamatta siihen sammaltuneen kannon tyngelle levähtäissäni kuuntelemaan sen sointia ja nauttimaan ja mietteisiini vaipumaan. Alakuloinen tunne tuntui vallitsevan koko luonnossa, tuommoinen maltillinen, pehmeä, vehmainen tunne, joka herpaisee, vaan samalla viehättää. Päivä paistoi himmeästi hattarapilvien takaa, ja siitä kävi metsän vehreys hiukan tummahtavaksi. Öisen sateen ja aamuisen kasteen jälkeen oli maa vielä kosteuttaan notkuva, ja talttuneesti kaikui astuessamme tanteresta askelten säännöllinen töminä. Ne askeletkin ikäänkuin säestivät sinä aamuna jotain surunvoittoista, haaveilevaa säveltä, niinkuin ne toisen vuoron taas takoivat reipasta, yllyttävää tahtia.