Ei tee hän ihmisten ilmoille tultuaan selkoa siitä, mistä tulee. Pistävät siellä kuokan ja lapion hänen käteensä. Niitä ei pudista irti, ne pysyvät kourassa ja niitä voi pitää, mutta ei koskaan uskalla enää metsästysaseeseen tarttua.
Ei osaa Sara syvälti miettiä eikä ajatuksensa liioin ilmoihinkaan ylene. Mutta sen hän on kuokan ponnessa nyökkäistessään miettinyt, että jos annoin Tapion pojan rauhassa tietään kulkea, jos en Lapin haltiata salaa surmannut, en tässä näin ihmisten orjana kivikoita kuokkisi.
(Lastuja IV.)
AINOA POIKA.
Olin polkupyöräretkellä ja oli olevinaan äärettömän tärkeätä, että juuri sillä ja sillä tunnilla ja minuutilla joutuisin perille. Olin asettanut itselleni päämäärän ja olisin omissa silmissäni kovin alentunut, ell'en olisi tehnyt kaikkea voitavaani sitä saavuttaakseni. Mielestäni täytyi kaiken, joka asettui esteeksi tielleni, väistyä. Vastaan tulevat, huonot tien kohdat, kylän kohdilla leikkivät lapset, tyhmät lehmät ja muut semmoiset herättivät minussa oikeutettua suuttumusta, joka kyllä näkyi tuikeista rypyistä otsallani ja kuului siitä vihaisesta äänestä, jolla siknaalitorveni törähti. Pois tieltä!… tärkeintä tässä kaikessa on, että minä pääsen menemään!
Silloin tapahtui eräässä vastamäessä, että huomasin toisen polkimen mutterin pudonneen. Eikä ollut ajattelemistakaan matkan jatkamisesta pyörällä, ell'en saisi vikaa korjatuksi.
Tietysti kirosin minä kaikki polkupyöräkauppiaat ja tietysti oli se minusta erinomaisesti meidän epäkehittyneitä olojamme kuvaavaa, ett'ei meillä maaseudulla missään ole seppää, joka osaisi vähänkin isomman vamman polkupyörässä parantaa, — josta minulla kyllä oli usein ollut kokemusta. Tällaisen vian voisi kyllä kuka seppä tahansa korjata, mutta tietysti ne taaskaan eivät osaa asettua sinne, jossa niitä tarvittaisiin. Miks'eivät aseta pajojaan niin, että ovat kaikkiin tarpeihin saapuvilla!
Tällä kertaa auttoi minua kuitenkin onneni aivan odottamatta. Käveltyäni vähän matkaa pyörääni taluttaen saavuin kylään, jossa oli ei ainoastaan seppä, mutta seppä semmoinen, joka osasi tehdä uuden mutterin polkimeeni.
Hän oli takomassa pajassaan maantien vieressä. Oli kiireisin hein'aika ja hän teroitti parhaallaan viikatteita. Silloin en sitä huomannut, vasta jälkeenpäin on muisto siitä mieleeni ilmestynyt. Olin niin touhuissani, kuin ainoastaan matkassaan keskeytynyt pyöräilijä voi olla, ja huusin jo kynnyksen takaa:
— Hoi, seppä, hevostani kengittämään! — ja pyöräytin koneeni oven eteen.