Oli ollut talvinen iltapuhde, kun se pohjalainen oli tullut Laukealan tupaan. Hän oli viskannut koirannahkaiset kintaansa ja lakkinsa pitkällä rahille ikkunan eteen ja istahtanut siihen katselemaan, kuinka rengit kiskoivat päreitä takkavalkealla ja kuinka piiat kehrätä hyryyttivät taempana heistä ja kuinka Vilho torkkui takansuun sivussa, nenä aapisessa ja kourassa päreestä vuoltu tikku, joka oli rihmalla kiinnitetty aapisen selkään.
Kotvan istuttuaan oli pohjalainen siirtynyt lähemmäksi takkatulta, renkien viereen, ottanut lattialta sydänpuun sälikkeen ja alkanut sitä huvikseen vuoleskella pienellä puukollaan. — Mutta sitä puukkoa!
Rengit olivat katselleet ihmeissään, kohta olivat piiatkin herjenneet kehräämästä, ja siihen hiljaisuuteen oli Vilhokin herännyt ja jäänyt suu suurena katselemaan samaa kummaa, jota muutkin. Kuin taikavoimalla oli pohjalaisen puukko vetänyt puoleensa hänenkin huomionsa, ja hänen uniset silmänsä olivat kirkastuneet.
— Oi ihmeellistä kalua!
Lastuja lähti puupalikasta kuin ilman itsestään, lähti suuntaan mihin tahansa. Niitä tuli suoria ja pitkiä, että solahteli, lenteli lyhyitä ihmeen näppärästi, milloin vasten puuta, milloin pitkin. Eikä se pohjalainen pitänyt sitä puukkoaan edes kourassaan, piti vain näpissään peukalon ja etusormen välissä ja siinä työnteli, peukalolla painaen hamarasta. Ja vuoltava puu kieppui vain höllästi vasemmassa kädessä, ja lastuja tuli vaikka minkänäköisiä, tuli lopulta jo ihan kiemuroitakin, niinkuin kerälle pantuja. Ja puu muutti muotoaan yhä, milloin oli kulmikas, milloin pyöreä, milloin minnekin päin mutkillinen, kunnes siitä lopuksi oli jäljellä vain hieno ja suora tikku, terävä molemmista päistään.
— Kah! tulipa siitä makkaratikku, oli pohjalainen sanonut naurahtaen ja katsellut tikkua kädessään. — Kunpa nyt olisi talossa makkaranteko, niin vuoleskelisi heitä tuossa aikansa ratoksi vaikka kokonaisen parmaan, koska on hyvää puuta, oli hän vielä lisännyt.
— Kyllähän niitä makkaratikkuja aina se saadaan kuin makkaraakin — mutta eiköhän kulkevainen möisi tuota puukkoaan? olivat rengit kyselleet katsellen pohjalaisen vuolemaa tikkua. — Erinomaisesti tekee sileän jäljen! Onpa siinä mainio kalu! Eivät tee tämän puolen sepät sellaista.
Vilho oli juossut isänsä luo porstuakamariin.
— Etteköhän osta, isä, minulle puukkoa? Siellä on tuvassa pohjalainen, jolla on ihmeellinen puukko.
— Sinulle puukkoa! oli ukko sävähtänyt, se vanha Laukealan vaari vainaja, joka ensimäisenä paikkakunnalla oli kattanut rakennuksensa puukkopäreillä ja tuonut punamultaa aina Porvoosta saakka ja punannut koko talonsa. — Mitä sinä puukolla, sormesiko leikkelisit? Minä olen katsonut, että sinulla on peukalo keskellä kämmentä, eikä se siitä tunnu siirtyvän.