Hän alkoi Annalta kysellä lantarattaita, että menisi kertaukselle hänkin. Vaan kun sai hevosen valjaihin ja ensimäistä kuormaansa vei, niin ajoi portin pieleen läävän nurkalla rattaan pyörän rikki.
— Voi sitä harmia, kun tekisi työtä ja kiire olisi, eikä ole kalua!
Eikä ollut sepässäkään korjaajaa, kun oli sairaana.
Vilhon piti hakea seppä toisesta kylästä, ja voiton riemulla hän katseli, kuinka tämä, pyörän korjattuaan, takoi puukkoa aivan toisella mahdilla kuin oman kylän seppä. Siitä piti tuleman hyvä, jos mistään, sillä hän keitti kaksi vanhaa puukkoa yhteen.
Ei tullut kuitenkaan kalua siitäkään, vaikka seppä oli sen pannut täyteen kuntoon, tehnyt pään ja laskenut teräväksi ja illalla saunassa itse Vilhon nähden ajellut sillä vielä partaansakin.
Ei ottanut sekään lastua puusta läheskään sillä tavalla kuin sen pohjalaisen puukko, jonka Vilho oli pikku poikana nähnyt ja jota hän yhä vielä muisteli kaikkien sepän tekemäin ihanteena. Ja kun hän kerran kesemmällä tapasi naapurikylän sepän kirkonmäellä, alkoi hän jutella siitä ihmeellisestä kalusta, joka otti lastun puusta pikemmin, kuin toinen ehti sitä ajatella, ja jätti sileän jäljen.
— Siinä oli taika, sanoi seppä. — Se oli noiduttu, koska mies oli pohjalainen. Ja hän nauroi ja neuvoi Vilhoa lähtemään Pohjanmaalle puukon teetäntään. Muuta keinoa hän ei tiennyt.
— No, minä en lähde niin kauas kotoa, en, vaikka saisin koko
Pohjanmaan, arveli Vilho vakavana.
— Ja mitä sinä siellä tekisit, sinulla on kumminkin peukalo keskellä kämmentä, sanoi seppä pilkallisesti ja närkästyneenä, että Vilho oli hänen käsialojaan moittinut.
Siinä se oli nyt toisen kerran se peukalojuttu. Vilho muisti isävainajansa, ja oli, kuin ukko olisi haudasta kömpinyt häntä vastaan. Koko kirkon ajan istui hän penkissä peukaloitaan tunnustellen, mutta ei hän niissä keksinyt mitään kummallista.
— Löpisköön, mitä löpisee, mutta huono on sepäksi hänkin, päätti
Vilho.