Mutta ihanuus, joka nyt mieleni täytti, ei supistunut yksistään runouteen kirjoissa. Menin ikkunaan katsomaan, joko näkyisi aurinkoa. Ei näkynyt, vaan siihen sijaan näin jotain muuta, jota en ollut ennen nähnyt, vaikka se oli joka päivä silmieni edessä. Näin luonnon kauneuden. En elämässäni ole nähnyt taulua tai muuta näköalaa niin kaunista kuin nyt näin. Ikkunan edessä oli vihottava peltopala järveen pistävällä niemellä, jossa rannat kasvoivat kaikenlaisia lehtipuita. Puiden välitse näkyi peilikirkas järven pinta ja latvojen ylitse taloja ja niiden takaa mäkiä. Kaikki tämä oli kyllä ennestään tuttua, tunsinhan melkein jokaisen puun tuossa rantamalla. Mutta että se olisi kaunista, sen huomasin vasta ensi kerran elävästi. Olin luullut niiden saavan seisoa siinä joko huolimattomuudesta taikka huviksi herrasväelle, joilla yksin luulin olevan huvia puista. Mutta nyt nuo samat puut ihastuttivat minuakin, ne seisoivat siinä aivan kuin kaunistaakseen tätä runouden juhlayötä. Ja mihin vain silmäni sattui katsomaan, oli kaikkialla yhtä ihanaa. Ajatuksissa leijaili säkeitä aivan kuin valmistautuen laulamaan tämän kirkastuneen maailman kauneutta. Mutta kantele oli vielä virittämättä, liika uusi laululle. Soinnut, jotka pyrkivät ilmoille helähtelemään, olivat muiden kanteleen kaikua.
Viimeinkin oli mentävä nukkumaan, vaikka tuntuikin ikävältä tuon iankaikkisen unen tähden heittää kirjain ja kauniin aamun katseleminen. Lohdutuksena tästä tappiosta ihailin vielä kotvan aikaa vuoteellani äsken opituita säkeitä:
Nuku, aalto rauhaton, nuku jo, tuolla laulaa humisten kuusisto.
Kehtolaulusi se on, nuku, aalto rauhaton, nuku jo!
* * * * *
Tämä se nyt on ihanin muistelma iässäni. Ihanata oli kyllä sitä seuraava muukin aika, mutta se ei ollut enää niin uutta. Se oli runouden orastamisen aikaa. Ajatukset jauhoivat alituistaan runoa, olipa työssä tai lepäsi. Auran perässä kulkiessa syntyi tavut hevosen astunnan mukaan. Kahdeksan askeleen perästä tuli aina Kalevalan-runomittainen säe valmiiksi. Ne eivät mahtaneet olla minkäänarvoisia, hajanaisia ajatuksia vain, jotka hävisivät pian. Muistettavimmat syntyivät matkaa kulkiessa tai lepohetkillä. Huonollakin taidolla syntyi niitä paperille kirjoitella, jolloin niiden arvo kohosi tavattomasti, kun sai olla varma, etteivät enää joudu unohduksiin. Kun jäljestäpäin katselen tuota tuhrautunutta vihkoa, on sen jokainen säe ja loppusointu perin lapsellista ja mitätöntä. Toista olivat silloin. Ne olivat enemmän kuin hyviä ja pysyivät sellaisina, sillä niitä ei tietänyt kukaan. Arvostelu ei johtunut mieleenkään, kun ei ollut aikomus koskaan kellekään näyttää. Ja näytteeksi, etteivät ne olisi vähääkään runoutta ymmärtävän arvostelua kestäneet, panen tähän pari värsyä. Halonhakkaajan puolipäiväsen syönnistä metsässä sanotaan näin:
Makealta ruoka maistuu,
Hyväp onnii atrija,
Tuonnemmaksi nälkä poistuu
Rupeamaksi ainija.
En osaa sanoa, kuinka monesti olen tätäkin ihaillut, vaikka murteellinen sanojen rutistaminen loppusoinnun saamiseksi on aivan surettava.
Myöhemmin syntyneet eivät olleet aivan näin huonoja rakenteeltaan, pahin vika on muiden jäljittely. Omaa on ainoastaan juurtunut surumielisyys, vaikkei enää toivoton. Eräällä on nimenä "Murhe", josta muuan värsy kuuluu:
Kun on mieli murheinen surusta, kuitenkin on iloinen toivosta, siksi kun taas huojennus mieleen tulee, helpoitus vaivoista.