Ka niin, Paavo! Siinähän oli sen mökki peltojen takana metsän reunassa, vähä matkaa maantieltä. Jos poikkeaisi sielläkin puhumassa iloaan, vanhalle uskon ystävälle, paljoa viisaammalle, kaikkien harhaantuneiden sielujen hartaalle neuvojalle, jolta oli saanut monta lohdutuksen sanaa tämänkin murheensa aikana… tokihan sille piti… kun vain ei vallesmanni sillä välin ennättäisi mihinkään mennä kotoaan.
Paavo istui hupansa seinämällä viikatteita hiomassa. Antti meni suoraan luo, sanoi iloisen hyvän huomenen ja löi kättä reippaasti. Paavo katsahti vähän kummissaan työstään ja kysäisi:
— Mistäs se Antti kävelee?
— Vallesmannille oli tässä vähä asiaa, niin poikkesin mennessäni…
— Liekö mitä iloista asiaa, kun olet niin hyvän mielen näköinen?
— Mitäpähän lie… eipä saata olla niin suruistakaan.
Ei kysynyt Paavo sen enempää eikä olisi ehkä kyennytkään, kun oli nidepaju hampaiden välissä. Vaan ei malttanut Antti utelua odottaa, kertoi koko asian.
Hänen lopetettuaan kysyi Paavo kuivasti:
— Ja siitäkö sinun mielesi on niin iloinen, että saat vaimosi linnaan?
— Iloinenko? Enhän minä mitä iloinen… mutta mitäs minun sitten pitäisi teidän mielestänne tekemän?