Minulla ei ollut juuri paljon mitään siihen sanomista, sillä tuntuipa siltä, kuin rovasti itse olisi tuohon sanakiistaan ollut suurimpana syynä. Minä olin vain nöyrä ja esittelin kohteliaana asiani, ja se auttoi. Rovasti tuli kohteliaaksi ja höyliksi, ja pian me haastelimme ummet ja pimeät. Rovasti tuntui hyvin tuntevan kansan ja sen tavat, niin ainakin hänen puheistaan päättäen tuntui hänen omasta mielestään olevan. Hän kannatti sitä mielipidettä ja puhui paljon siitä, kuinka ihmiset, eli oikeastaan kansa, ei ymmärrä sen vertaa, että älyäisi kiittää suurinta hyväntekijätänsä. Rovasti kyllä ei maininnut, kuka tuo kansan suurin hyväntekijä on, mutta puheet ja arvostelut olivat siksi selkeitä, että ymmärsin rovastin sillä tarkoittavan omaa itseään. Tuo puhe tuntui mielestäni haiskahtavan marttyyrisaarnalta.
Minä sain asiani hyvin toimeen ja lähdin pois.
Oli miten oli, mutta Puutteen Matti tervakuormineen ja kaupunkimatkoineen astui vain väkisinkin mieleeni. Minä vertailin ihmisen toimeentuloja ja asemia toisiinsa; vertailinpa Mattiakin ja rovastia, ja suuren välin huomasin minä kaikissa heidän elämäntavoissaan. Toisin oli asiat toisen ja toisin toisen. Muhkeassa ja mukavassa asunnossa, keskellä elämän hekumaa, lihavan lihavatinsa ääressä ja kaikkien elämäntarvetten ympäröimänä, huolettomana kaikesta murheesta ja vaivasta, pelottomana ryöstön tulosta eli toinen. Toinen sitä vastaan eli alituisessa työssä ja tuskassa, vilussa ja nälässä, alituisessa murheessa ja huolessa, alastoman ja nälkäisen perheensä keskellä, taistelevana niukkaa ja karua luontoa vastaan, alituisesti ponnistelevana — pelolla ponnistelevana perheellisiä ja yhteiskunnallisia velvollisuuksiaan täyttäessään ja vihdoin uupuvana, nääntyvänä elämän raskaan painon alla. Semmoisia mielikuvituksia tuli päähäni, semmoisia eroituksia näin rovastissa ja Puutteen Matissa. Niin oli heidän ulkonaisen elämänsä laita, mutta Luojan luomina ihmisinä en huomannut heissä mitään eroitusta.
* * * * *
Asiaini vuoksi viivyin useampia vuorokausia tuossa kirkonkylässä. Toimitettuani, mitä toimitettavaa oli, lähdin taasenkin liikkeelle. Minun piti matkustaa yhä eteenpäin. Matkani suunta kulki nyt poikkimaisin, ja tiet olivat niin eksyttäviä ja sekavia, että minun täytyi ottaa opas. Syviin ajatuksiini vaipuneena istuin minä reessä, ja opas ajoi hevosta ja lauleli hiljakseen mielilaulujansa. Hän oli nuori mies ja näkyi olevan aivan osaton tämän maailman murheista. — Semmoinen aika on onnellisin aika ihmisen elämässä.
Koko taipaleella emme vaihtaneet siivoon kahta sanaa.
Kun olimme kulkeneet kirkolta noin puolentoista peninkulmaa, näkyi vasemmalta kappaleen matkan päässä eräs talo, jonka kartanolla oli enemmän väkeä, kuin tavallista on noin sydänmaantalossa.
"Mikä talo tuo on?" kysyin oppaalta melkein huomaamattani.
"Se on Puute", sanoi poika huolettomasti.
Minä säpsähdin.