* * * * *
Ihmeellinen vaikutus olikin Sammallammin mökissä olkileivän luullulla parannusvoimalla, jota Perttu ja Tuomas kilvan kiittelivät sairaille niin suureksi, että itsekin rupesivat lopulta asiaa todeksi uskomaan. Uskoahan sitä täytyikin, sillä potilaista alkoi yksi toisensa perästä parata, vaikka muualla raivosi nälkäkuume mitä villimmillään, niin että monille kymmenille kuolleille joka pyhä kirkolla hauta luettiin.
Pertun koko joukko olikin jo jalkeilla tuossa Paavalinpäivän aikaan. Vanhimmat ja pienimmät, joilla ei ollut vaatteita kuin nimeksi, pysyivät enimmäkseen kotona, mutta muut kiertelivät pitkin kyliä kerjuulla ja isän pieniä puutöitä kaupalla. Annineen alkoikin jo Perttu toivoa, että "ehyenä tässä sittenkin taidetaan perhe kesään saada", mutta silloin sattui: Anni saamaan — kaksoset.
Uutta huolta tuli niistä niin isälle kuin äidillekin. Katvelan Matin hevoskululla käytti Perttu itse pieniänsä kasteella ja pistäytyi sillä tiellä puodissakin — pitkistä ajoista. Siellä sai hän kuulla mökkinsä jo olevan kuulutetun huutokaupalla myytäväksi. Korpelan Heikillä oli näet vanha tuomio Pertun päälle. Sen oli nyt Heikki hätäpäissään parista jauholeiviskästä siirtänyt kirkonkylän upporikkaaksi sanotulle kauppiaalle. Sillä taas ei ollut aikaa yhtään saatavaansa odottaa, vaan täytyi joko paikalla saada rahat, sataviisikymmentä markkaa korkoineen, tahi myyttää mökki, "koskei kuulu muutakaan irtainta sanan sijaksi olevan".
Kyllähän Perttu pyysi ja rukoili armoa, mutta ei voinut rahaksi muuttua, eikä toinenkaan odottaa, kun muutoin olisi "konkurssi aivan oven edessä". Ei kelvannut edes rahan vastineeksi kauppiaalle sekään, vaikka Perttu lopulta ilmoitti irtaimistokseen yhdeksän lastansa ja kehoitti kauppiasta niitä omiksensa ottamaan.
"Onneksi" kuoli toki kaksosista poika ennen mökin myymistä. Kahdeksan pientä oli siis vain Pertulla enää silloin jäljellä, kun hänen täytyi asunnostaan avaraan maailmaan lähteä. Apealtahan se tosin tuntui mieli omin käsin tehdystä kodista erotessa, mutta minkäpäs sille teki. Ei ollut edes tietoa siitäkään, mihinpäin olisi matka ohjattava, mutta summamutikassa lähdettiin kuitenkin kaupunkiin päin pyrkimään. Kuka sen tietää, kuinka kauas olisi jouduttukaan, jos ei Markkulassa olisi satuttu yhteen suuren ja kummallisen matkueen kanssa.
Se oli Aunukseen työn ja leivän hakuun pyrkivä parvi. Johtajana näytti tuolla kirjavalla joukolla olevan Pertun vanha tuttava Mahas-Paavo. Hän kertoi Pertulle poikansa löydetyn syystalvella kuolleena jostakin ladosta Rautavaaran puolelta, heinätukko suussa. Nimismiehelle sanoi hän sanoneensa suoraan, että poika oli kuollut nälkään. "Mutta mitäs ne herrat uskovat! Leikkuuttivat poika raukan kuin henkipaton tahi muun koiran ja tuskin lienevät uskoneet sen nälkään kuolleen sittenkään, vaikka tohtori löysi sen suolistakin hyvän vihkon saraheiniä. — Sitten se minulle tuli se mieli, jotta pois täältä pitää lähteä etemmäksi onneansa koettelemaan, ennenkuin kaikki nälkään kuollaan tahi hulluiksi tullaan. Pitkin matkaa on sitten joukkoa seuraani liittynyt, ja niin on tultu tähän asti. Parasta taitaisi olla, kun sinäkin liittäytyisit yhteen myöhkään, sillä kyllä meillä on siksi evästä, että Aunukseen asti riittää."
* * * * *
Perttu yhtyikin seuraan, ja aamulla alettiin miehissä jatkaa matkaa. Kirkas ja tyyni olikin se aamu ja ilma raitis, jona resuinen joukko peräkkäin kuin pororaito Markkulan kylästä matkalle lähti kohden nousevaa aurinkoa kulkemaan. Haukunnalla seurasi joukkoa taloista nälistyneitä, pystykorvaisia koiria, joista yksi ja toinen asettui vielä, häntä hangessa, pitkiksi ajoiksi ulvomaan heidän peräänsäkin.
Huurteiset metsät kimaltelivat tuhannen tuhansissa kiiluvissa koristuksissaan, ja pakkasesta paukkuvat nurkat tuntuivat ampuvan kunnialaukauksia tuon ohitse kulkevan, resuisen joukon kunniaksi. Siellä täällä jaksoi talvinen sää luoda vielä jonkun punertavan ruusunkin jonkun kulkijan kalpeille kasvoille. Jokainen heistä astui ajatuksissaan ja vaitonaisena Mahas-Paavon laihan hevoskaakin perästä, joka veti kaikista pienimpiä ja heikoimpia seurueen jäseniä. Hiljaisuutta ei taipaleella häirinnyt muu kuin reen ratina, lumen narina anturoiden alla ja joskus Pertun pienimmän tyttären itkun nirahdus. Viekin kylän kohdalla vasta alkoi taas koirien ilkeä ulina, joka valittavana kuului virstamääriä metsään joukon jälkeenkin.