Pikku sisko kavahti pystyyn ja aikoi rynnätä ulos, mutta malttoi mielensä ja jäi odottamaan siksi kun iso-sisko oli noussut.
"Tule sinäkin Elli", kehoitti sisko ja läksi äidin kanssa ruokasaliin. Silloin juoksi Elli salin poikki, nousi varpailleen kynnykselle ja kurkisti ovenraosta ruokasaliin.
Mikä ihmehän siellä mahtoi olla, kun äiti kesken tuntia oli tullut käskemään?
Hän raotti ovea vähän enemmän ja näki palvelijoitten seisovan oven suussa ahtaasti toinen toisiinsa tuuppautuneina. Jaakko, talli-renki oli pitkävartisissa pieksuissa, savea pieksunkärjessä. Kyökkipiika Liisa pyyhkäisi käsiään esiliinaan, irroitti sen vyötäisiltä ja kääräisi kokoon. Se oli kai noessa, arveli Elli itsekseen.
Mutta nyt piti mennä sisälle katsomaan mitä siellä mahtoi olla. Hän avasi oven.
Keinutuolissa kanarialintuhäkin vieressä istui isä juhlallisen näköisenä, apulainen vähän matkan päässä tuolilla. Äiti seisoi nojautuneena kaapin seinää vasten ja iso-sisko hänen vieressään. Elli näki entisen hoitajansa, vanhan emännöitsijän juuri asettuvan ikkunan viereiselle tuolille ja sinne pyörähti hänkin, kiepsahti vikkelästi käsipuoleen ja jatkoi sitte tarkastelua.
Keskellä lattiaa oli pöytä, tilapäisesti siihen nostettu, pöydällä makasi ruskean kellertävä soittokone ja sen vieressä seisoi lyhyenläntä, vanhanpuoleinen vaimo-ihminen.
Mikähän tuo soittokone mahtoi olla, ajatteli Elli? Hän muisti nähneensä semmoisen eräässä kuvassa vanhan pitkäpartaisen miehen polvella. Vanha soittaja oli itse Väinämöinen ja soitin hänen polvillansa oli kannel. Sen oli äiti sanonut. Kannel mahtoi siis tämäkin olla. Ja tuo vaimo oli sen soittaja. Hän oli lyhyt ja laiha, kasvoissa oli surumielinen, mutta lempeä ilme, ja koko olento ilmaisi hienoa vaatimatonta kainoutta.
Ellin katse kiintyi vanhuksen pukuun. Se oli tummansininen, kapearaitainen pumpulipuku, jonka ainoa koriste oli valkea, siniraitainen pumpulihuivi, joka oli käännetty kolmikulmioksi ja kiinnitetty kaulan ympärille siten, että keskikulma riippui alas selkää pitkin molempien päiden käydessä ristiin rinnalla.
Nyt kosketteli vaimo kanteleen kieliä. Hiljaa kuin tuulen tuoma kellojen kaiku värähti se läpi huoneen. Sitte kysyi hän saisiko jo alkaa, ja saatuaan siihen myöntävän vastauksen asettui hän soittamaan.