— Tai olla polttamatta. Jos et usko Jumalaa vartijaksesi, niin vartioi itse!
Antti lyykähti äänetönnä kivelle istumaan, pää käsien varassa.
— Voi, mikä pitää muutamilla olla vaiva ja risti tässä maailmassa! vaikeroi hän.
— Kanna ristisi, mikä on selkääsi sälytetty! virkkoi Paavo vähän leppeämmällä äänellä.
Murheisena lähti Antti Paavon mökiltä — lähti kotiinsa päin kävelemään. Ei kulkenut valtatietä pappilan kautta, metsää kulki, polutonta korpea umpimähkään. Ja niin oli, kuin olisi mielensäkin tietöntä taivalta kulkenut. Raskas oli askel, pää kumara, yhtämittaa kompastui jalka juuriin ja mättäihin.
Mutta ei ollut murhe siitä, ettei saanut ukolta lupaa vallesmanniin mennä, ei siitäkään, että elämänsä päivä oli taas entistään paksumpaan pilveen peittynyt, eikä vielä siitäkään, ettei saanut ristiään luotaan luoduksi. Siitä oli synkkä mieli ja siitä epätoivo ennen tuntematon, että niin oli tuntonsa ollut sokea, että oli ollut oman vaimonsa menettämäisillään ja olisi menettänyt, jos ei olisi tieltä kesken käännytetty. Semmoinenko hän oli, joka oli luullut olevansa oikea uskovainen ja valmis kristitty, jonka omatunto muka aina sanoi, mitä oli milloinkin tehtävä, ja joka teki, mitä se sanoi? Oman ilonsa ja onnensa vuoksi lähti toista tuhoamaan ja väärän varjon alla muka Jumalalle otollista työtä tekemään. Kaikki pitkäaikainen parannuksen teko, vuosikymmenien uuttera sanan harjoitus ja taivaallisen viisauden viljeleminen — ensimäisten joukossa oli hän istunut, etupenkin hurskaita luullut olevansa ja semmoisena häntä muutkin pitäneet — siihen toteenko oli mennyt?
Oli siinä puu poikkiteloin tiellä — ei tuossa oikein tietäkään ollut, kunhan häntä kulki. Siihen istahti Antti, sammaliseen mättääseen tuijottaen. Siinä istui ja kuulosti kauan, mutta äänetöntä oli kaikki hänen ympärillään ja äänetöntä sisässään. Ei opastanut omatunto, ei tieto tietä neuvonut.
Silloin oli, kuin olisi henki alkanut haastaa:
— Rikoksen teit ja rangaistuksen tarvitset. Risti vielä raskaampi selkääsi sälytä! Käy kotiisi eläkä hiisku kenellekään siitä, mitä näit! Elä anna vaimosikaan aavistaa tietäväsi! Ole luulevinasi, että kotapadan alta paukku lensi! Ole entistä nöyrempi ja kärsivällisempi ja iloitse jokaisesta uudesta vaivasta, joka päällesi pannaan!
Oli kuin olisi helpoittanut rintaa, niinkuin olisi alkanut mieltä valaista. Antti nousi ylös puun rungolta, astui rydön yli, joka oli hänen tiensä sulkenut, ja löysi tien, kaitaisen karjan uran. Ei ollut jalka keveä sitä astuessa, mutta ei ollut entistä raskaampikaan. Vaan rinnassa tuntui aamuilma raittiilta ja suloiselta kuni puhdas vesi vereksessä haavassa, joka hoitaen paranee.