— "Tallellahan on!"
Vait! Salista rupesi nyt kuulumaan laulu. Siellä lauloi Emmin kanarialintu. Mitä visersi se? Visersikö se kuolinvirttä vainajalle; lauloiko lohdutusta vanhemmille, vai kertoiko se mulle armaita, kauan unohduksissa olleita seikkoja? Minä luulen, että sen lauluun olivat yhdistettyinä kaikki nämä asiat. Vielä kerran katsahdin vainajaan. Lännen mereen laskeuva aurinko heitti kultaisia säteitänsä Emmin kasvoille. Ne olivat vielä kuni elossa olevan. Samassa sai sydämeni sykkeitä, niin outoja ja kumminkin niin tuiki tuttuja; pian tunsin silmissäni jotain himmeätä: se oli kyynel, kyynel kuivana, jäykkänä olleessa silmässäni, ja nyt — ensi kertaa kaksikymmenvuotisten riitain ja taistelujen perästä omassa itsessäni, vakauneena virkoin minäkin: — "Tallellahan on!"
(Novelleja.)
LISBET.
Ei se todellisuudessa ihan sellainen ollut se laulu, josta ukko Schmidt lauloi ja soitti ensimäisen säkeen, mutta sellaiseksi me sen olimme muodostaneet, vallattomat poikaviikarit. Paljonkos hassuttelemisen aihetta he tarvitsevatkaan!
Pitkillä kiertoretkillänsä suuressa keisarikaupungissa tuli ukko Schmidt säännöllisesti kerran kuukaudessa meidän pihaan, raskas positiivi eli kantourut selässään. Hänellä oli mukanaan pieni tyttö, hänen tyttärensä tytär, niinkuin olimme saaneet tietää, nimeltä Lisbet. Laiha oli tuo tyttönen ja kalpea, mutta silmät oli hänellä suuret, mustat, omituisen kirkkaat.
Ukko asettui vesipostin luokse, laski ensin keveän ristikon maahan ja pani sen päälle positiivinsa. Ja sitten hän soitti uskollisesti koko ohjelmistonsa: kolme tanssi- ja kaksi laulukappaletta. Ensimäiseksi tuli aina tuo siihen aikaan niin moderni Arditin valssi "Il baccio". Joka kerta kuin myöhemmin, kimnasistina tai nuorena ylioppilaana, sen sävelissä tanssin, johtui aina selvästi mieleeni ukko Schmidt ja pikku Lisbet.
Tanssikappaleitten aikana Lisbet helisti triangelia ja olikin meidän mielestämme koko mestari siinä. Välistä hyppi puikko sitä kyytiä kaikkia kolmea laitaa vasten, ettei sitä yhtään näkynytkään.
— Recht so, Kind! — virkkoi silloin ukko kiitellen.
Ja Lisbet myhähti meille, ja hänen kirkkaat silmänsä olivat silloin niin kauniit. Me myhähdimme myös, ja mielihyvä oli molemminpuolinen.