— Missäs minä sitte.
Hän piti kukkasista, koetteli niiden lehtiä ja kyseli nimiä.
— Meillä kanssa keväiseen aikaan on kukkasia, mutta eihän niitä talvella käy pitäminen.
— Miks'ei?
— Niin, kun paleltuvat. Ja torakat ovat niin pahat syömään. Syövät yksin väkevät turkinliskotkin.
Tultiin korkeille portaille, jossa mies vielä oli höyläämässä. Sieltä näkyi kauas metsää, järveä, ahoa, halmetta.
— Ei olisi uskonut tällaista taloa nousevaksi Mainion mäelle.
Emäntä oli kokonaan unohtanut kasket. Hän kyseli, katseli, ihmetteli ja ihaili. Hän jo rupesi tuumaelemaan kuinka Niemen mustassa tuvassa ja pienessä kammarissa saataisiin aikaan kaunistavia muutoksia. Hän sai kukkassiemeniä ja sai neuvoja niiden hoidosta. Silloin portista juosta raksutteli pihaan pieni musta, pystykorvainen koira, häntä kipparassa. Se nuuski ja tähysteli tietä.
— No mutta Musti! meidän Mustimme! On päässyt karkuun saunasta ja haistanut jäljet.
Ja koira kuuli emäntänsä äänen ja juoksi suoraa tietä hänen luokseen, vieläpä rupesi haukkumaan talon tyttöä. Se tuli kuin muistuttamaan emäntää asiasta, joka oli ajanut hänet tänne ja jonka hän oli ihan unohtanut ihaellessaan hovin komeutta. Nyt hän kävi totiseksi, ei kysellyt enään mitään eikä viivytellyt, kun lähdettiin kyökkiin takaisin. Siellä oli syntyä aika kahakka, kun talon suuri koira huomasi Mustin läheisyydessään. Mutta rouva joutui hätiin, ajoi ulos koiransa ja Musti pelasti nahkansa penkin alle, emännän helmojen suojaan, josta se välistä pisti suippean, pienen kuononsa vainuamaan.