Siellä aukaisi hän, Korven Pekka, vakan.
Siinä näkivät he nyt jäätyneenä lönttinä lukonreiän edessä jotakin punaista kuin verta kuuran alla. Piirakat ja liha olivat kuin hyytynyttä kalanlientä ja samoin kuin leipäkin kaikki veritäpliä täynnä.
Sanovat sitä homeeksi jokuset. Mitä hometta! Ja sanokoot, verihomeeksi kun sanovat, vertaus oli, kyllä se nähtiin, kun miehissä katsottiin.
"Kuollut on oikein", sanoi isä, "mutta lujalle on ottanut, paljo on verta purskunut."
Hän sulki taaskin vakan.
Nyt tekivät he kelpo nuotion suolle, laskivat sen keskelle vakan ja sytyttivät rovion tuleen. Kun tuli oli sammunut, kokosivat he lapiolla tuhan säkkiin ja mättäsivät sen rekeen, ajoivat sitte semmoiselle joelle, joka pohjoisiin päin juoksee, tuurasivat jäähän avannon ja pudistivat tuhan sinne. Vieläpä kirveellä hakkasivat säkinkin pieneksi ja heittivät rievut perässä.
Eikä sen koommin ole punaista lintua nähty, eikä semmoista ruttoa ollut. Mutta puheentapana vieläkin sanotaan: "punainen kuin rutto".
Mies se oli Korven Pekka, joka sen pettää osasi.