Tuomas pudisti päätänsä.
"Ei riitä", sanoi hän, "neiti muistakoon, että minulla on nykyään kuusi lasta."
"Mutta monella miehellä ei ole niinkään suuri palkka kuin teillä."
"Eikä myöskään monella niin isolukuinen ja heikko perhe kuin minulla." Tuomas alkoi kääntyä äreäksi. Mutta neiti oli kukistamaton.
"Niin, niin, vaan saahan Mariakin jotain ansaita."
"Nuorin lapsistamme on kahden kuukauden vanha ja sitä vanhempi puolentoista vuoden, raajarikkoinen raukka, joka ei ylös kykene, kuten neiti tietää. Ei siinä ole toivoa äidin ansioon."
"Mutta saattaisivathan isommat lapset hoitaa niitä pienempiä."
"Eivät ne siihen heti kykene, ja toisekseen ne, jotka iän puolesta kykenisivätkin, ovat poikia, eikä niistä ole lasten hoitoon, niinkuin jos olisivat tyttöjä."
"Muistan tässä, että onhan tapana sanoa: 'missä kiehuu ruokaa kuudelle, siinä kiehuu samassa seitsemälle', eikähän nuo pienemmät vielä paljoa ruokaa kuluta. Kaksi vuotta takaperin elitte vielä hyvin tuolla palkallanne."
Tuomas nousi tuskistuneena seisomaan ja näytti olevan aikeessa lähteä. Hän sanoi surullisesti hymyillen: