— Eikä ole tullut ensinkään paremmaksi?
— Ei paremmaksi — pahemmaksi vain. Hetken hiljaisuus vallitsi. Hän makasi nyt tyynenä, silmät alas luotuina. Kasvot ilmaisivat väsymystä ja välinpitämättömyyttä.
— Jospa minä olen vain rasitukseksi?
— Ei, istukaa nyt sentään vähä aikaa! Ellette ikävysty?
— En suinkaan.
Mutta keskustelu ei tahtonut sujua. Hän ei nähtävästi jaksanut välittää muusta kuin omasta sairaudestaan, koska ei edes kysynyt mitään entisistä tuttavistaan Tuusniemeltä. En tosin ollut minäkään heitä tavannut moneen aikaan, mutta olisin kuitenkin tiennyt kertoa hänelle yhtä ja toista heidän elämänvaiheistaan.
Ajatukseni kiintyivät hänen sairauteensa. Eiköhän siinä tosiaan ollut paljo luulotteluakin? Ja tämä pimeys, tämä kuumuus, huoneen umpinainen ilma, tuo hautautuminen saalien ja vilttien alle — eikö se kaikki häntä juuri heikontanut? Uskalsin vähän viitata sinnepäin. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä, sillä hän kohta harmistui niin, että lensi vallan punaiseksi.
— Niin se on aina, terveet ihmiset eivät käsitä, mitä sairas sietää tai ei siedä. Mutta luuletteko, että tässä makaisin, jos suinkin voisin liikkua ja olla ylhäällä?
— Saattaa niin olla, vastasin minä vallan hämilläni, itse tietysti sen parhaiten voitte päättää.
— Olen sen niin monta kertaa kokenut, jatkoi hän rauhallisemmin. Kun vain pikkuisenkin yritän täältä nousta, niin heti minä kylmetyn ja tulen kipeäksi. Silmäni taas ovat niin heikot, etteivät ne siedä valoa ensinkään.