— Eikö miehellä ole mitään ansiota?
— Eihän se enää eläkään. Toista vuotta siitä jo on, kun hän kuoli.
— Ooho! Vai on hän kuollut!
"Ei ole tikka niin kirjava, kuin on ihmisen elämä." Tuo sananparsi johtui mieleeni, siinä kun suin päälleni, lähteäkseni suoraapäätä Hilman luokse.
Tyttö neuvoi minulle vielä hänen asuntonsa. Kyttälässä, toisella puolen koskea se oli.
Liikutettuna seisoin minä pian hänen vaatimattoman asuntonsa edessä, vaivalla itkuani pidättäen. Viivyttelin siinä hetkisen ja koetin tyyntyä. Joku tuli poikki pihan puusylyys käsivarrella. Sehän näytti tutulta — katsoin tarkempaan.
— Hyväinen aika! Hilma?
— Tervetuloa! Sepä hauskaa. Astukaa sisään, tehkää hyvin! Täältä meidän täytyy mennä kyökin kautta.
Hän vei minut pieneen kamariin, joka oli kyökin takana. Lisäsi sivumennen pari puuta hellaan ja pisti kahvipannun tulelle. Tuli sitten ja istui minua vastapäätä, pöydän toiselle puolelle.
— No niin, nyt saamme rauhassa jutella, sillä välin kuin kahvi kiehuu, hän hymyili.