— Kuinka te mahdatte olla onnellinen, lausuin minä hiljaa.
— Niin, vastasi hän, ja ajatelkaas, kuinka paljo kovaa minun täytyi kokea, ennenkuin tämän onnen löysin. Lieneekö Jumalalla yhtä vaikea työ muidenkin ihmisten kanssa, vai olinko minä kaikkein itsepintaisin?
(Nuori Suomi V.)
KUOLEVA LAPSI.
Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Taivaan korkeassa kumussa loisti kuu ja tiheässä kimaltelivat tähdet tummansinisellä pohjalla. Maassa alhaalla hohti lumi heloittavassa valossa niin pitkälle kuin silmä kantoi, yli laaksojen ja vuorten ja järvien jään. Mutta vakavana seisoi metsä; ylös kohosivat honkain latvat ja kuuset viheriöitsivät, vaikka taipuivatkin oksat maata kohden kylmän kinoksen painosta.
Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Luonto nukkui, ja ihmiset, luonnon nuorimmat lapset, nukkuivat myös. Ei elonmerkkiä missään. Lepoon oli pysähtynyt tuulimyllykin tuolla ylhäällä mäellä, lahden toisella puolen; sen siivet leikkasivat ilmaan loistavan ristin, joka maasta katsoen ulottui ylös aina taivaaseen saakka.
Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Ei narahtanut lumi eikä risahdellut metsä. Syvä äänettömyys vallitsi lähellä ja syvä äänettömyys vastasi loittoa. Tuuli oli asettunut levolle Neulamäen rotkoihin, jossa se vuorien suojassa vaipui sikeään uneen. Mutta aidat uskollisesti peltoja syleilivät, ja tuo vanha, yksinäinen tupa Savilahden läntisellä rannalla pysyi pystyssä vielä, vaikka lahonneet seinät sen kallelleen väänsivät. Ei liikettä eikä hiiskausta täälläkään. Ulkona oli kaikki hiljaa, ja niin oli sisällä myös.
Koko perhe nukkui, yksi ainoa oli, joka ei silmiään ummistanut nyt enemmän kuin ennenkään. Kätkyessä hän makasi ja katseli taivaan tuikkivia tähtiä pienestä lähellä olevasta ikkunasta, jonka alemmat ruudut olivat osaksi päreillä paikatut, osaksi rievuilla tukitut. Ylemmät ruudut olivat eheät ja niistä tähdet pilkoittivat hänelle vastaan, niin ystävällisesti ja iloisesti kuin vanhat tutut ikään. Vanhoja tuttuja ne tosin olivatkin. Sillä niin kauas kuin muisto ulottui, hän tästä samasta ikkunasta kirkkaina öinä oli niitä katsellut. Jonkunmoista sanatonta keskustelua heidän välillään aina syntyi; vaivat silloin unohtuivat ja ikävä mieli muuttui keveäksi. Eikä tuntunut yö pitkältä, vaikka nukkuivat kaikki muut, hän yksin valvoi.
Toisia öitä oli, jolloin taivasta ei näkynyt lainkaan, eikä ilmestynyt yhtä ainoata tähteä korkeuteen. Sysimusta pimeys peitti joka kohdan sisässä ja ulkona. Tuuli vinkui, myrsky pauhasi. Tuvan nurkat natisivat ja seinät uhkasivat romahtaa alas. Kivut silloin yltyivät suuriksi, joka hetki oli täynnä tuskaa, ja kuitenkin hän kauheasti pelkäsi, että huojuva tupa kaatuisi kumoon ja lopettaisi elämän heiltä kaikilta. Vähä väliä ruskahtelivat seinät, joka ainoan kerran veret sävähtivät hänen ruumiissaan, pelko kasvoi ja vaivat kasvoivat. Hän odotti aamua ja kärsi; mutta aamu viipyi, yön kauhut olivat valloillaan ja poltteen liekit riutunutta ruumista repivät. Ympärillä kaikki nukkuivat sikeätä unta, hän yksin valvoi. Äiti välistä heräsi, muutti kuivia riepuja hänen haavoihinsa ja kysyi, kuinka hänen laitansa oli.
— Kolottaa, hän kuiskasi.