Hirmuinen, hirmuinen mies oli salon Romana!
* * * * *
Löipä kerran se seppo, jolta Romana oli Viisaan-Juoneksen sadun kuullut ja jonka luona hän sittemmin usein oleskeli, vetoa, tokko hän voisi varastaa pitäjän vanhan kirkon.
— Hmh, mitäs tuosta olisi, onko se kirkko kummempi kuin muutkaan, — ihmisten rakentamat seinät, ihmisten maalaamat kuvat ja ihmisten kokoamat rahat kirstuissa. Vielä tänä yönä ryöstän sen putipuhtaaksi ja aikaiseen pääsen.
Näin Romana, ja lähti yksin yössä pimeässä työtänsä täyttämään.
Tuli kirkkopihaan, — portti niin pahasti vingahti, kuin olisi sanonut: ai, astuitpa viimeisestä portista sisään!
Vaan ei varas siitä vähääkään välittänyt.
Tuli kellotornin juurelle, — kuin olisivat kellot kumahtaneet ja kuiskanneet: ovatko jo vaienneet sydämmesi kellot? Vaan ei tulija tuostakaan tuon enempää huolinut, virkkoi vain:
— Kas kun tuuli kelloja humahuttelee. Astui kirkon rappujen eteen — näki oven olevan avoinna.
— Mi… mitä? säikähti ensin, vaan kohta raudanrauhallisena tuumi:
Kah, kun on vanha vahtiukko unohtanut ovet auki. Ja jatkoi: