H. Käkikoski.
Punkaharju.
Oli kerran miestä kolme, jotka sattuivat Savosta kulkemahan kuuluisahan, haluisahan Helsinkihin. Tuunan salmehen tulivat, joss' on saari salmen suussa; yli salmen saatettihin sille puolen Punkaharjun.
Astuivat ylämäkeä, käänteleivät, katseleivat, istuvat, ajattelevat; kuuntelevat kukkumista, kesälinnun laulamista, kuinka siinä linnut lauloi, linnut lauloi, metsä soitti, Antoi aurinko ilonsa, päivä paistoi pitkin nientä siitä koko luonto liikkui, ilma silmissä iloitsi, ilahutti ihmiskunnan.
Kaikki' näitä katsellessa, läikkyviä lähtehiä, järven, lahen lainehia, kerran vielä keskenänsä miehet mielestä hyvästä puhelevat puolestansa: kun ois tässä kukkasia, lehtipuita lempehiä, oksakaan omenapuuta, oisipa osa hyveä Paratiisin maan paria, Aatamin asuntomaata!
Tuosta kärryihin kävivät, rupesivat rattahille: ratas vieri tietä myöten, aatos Luojan töitä myöten. Ajoit siltoa sinistä sekä harjua haluista; siell' on puista portti tehty, katuvarret kaunistettu. Tämä silta on silloin tehty, kun on kuu kokohon pantu, kun on aurinko alettu, laskettuna maan perustus; viel ei vaivu vuoliaiset, eikä arkut alta murru!
Olli Kymäläinen.
Lapsuuden muisto.
Kun kuljen kotikankaitain ja astun syntypaikoillain, niin luonto kaikki kasvineen ja lehdon linnut lauluineen ne mua tervehtii.
Tuo mätäs pieni nukkapää,
tuo kivi huutaa: etkö nää!
Mä olin ennen pöytänäs
ja lehto leikkikenttänäs
sun poikapäivinäs.