Isänmaalle.

O isänmaa, sä kultainen ja kallis! Sä mainesi ja mantereinesi, ja lakines ja kaikin laitoksines, ja uskoines ja äidinkielines, kuin oma äiti armas, armahampi sä mielest' olet miehen vapahan!

Sun päältäs rasitusta poistaaksensa tuo Ruomin kelpo poika Gurtius — ei auta muu! — Manalan auenneesen kitahan syöksi nuoren itsensä.

Sun vapauttas varjellaksensapa Leonidaskin päänsä seppelöi ja juhlapuvun puki parhaan päälleen ja ryntäs sitten sankarjoukkoineen rivihin vihoillisen verrattoman ja kaatui itse kaikin miehineen.

Sun valtas suojana, sun sortajatas ja vihamiestäs voittaaksensapa Borckhusen, uros uljas suomalainen, kuin seinä seisoi miekkain melskeessä; ilolla, isänmaa, sun edestäsi mies mieheltä ain' asti viimeiseen he kamppailit, hän Karjalaisinensa, ja tervehtivät Tuonen tyttäret myhäillen morsiamikseen ja käärein lippunsa mustat morsiusliinoikseen!

[Tapahtui Lundin tappelussa 5 p. Jouluk. 1675.]

Som' on ja suloinen sotahan kuolla, ja kaunis kuolla miekankalskeesen, kuin sodan sytyttää maas vihoillinen, ja miekkas torjuu sortajata pois: O, ihana ja iloitkun väärti on kuolo kuolla edest' isänmaan!

Vaan kauniimpi kuin kuolla sille uhriks' on elämä sen etuin etehen: sen elämä, ken työssä ahkeroipi, lakia, lempeyttä noudattaa, velvollisuuksiansa täyttäessään ei katso puolelle, ei toiselle, vaan sitkeästi siinä kiinni riippuu, mi totuus on ja kohtuus, oikeus; ei hämmästy, kuin hätäpäivä päälle maan, kansan saa, on kaikki hävittää, vaan alkaa uudellensa hankkimahan, mink' otti onnettuus ja kohtalo, ei pyytäin pyrinnöstään parahinta ja mielenmukaisinta hedelmää, mut tyynin mielin tyytyen vaan siihen, mi saada mahdollist' on milloinkin.

A. Oksanen.

Syksytoiveita.